Kurpan pellon ja Nupustenmäen vartioasemat

Rintamaketjut Mouhun ja Voikosken välillä eivät olleet järin tiiviitä, ja yöaikaan ne korvattiin muutamilla vartiomiehillä. Varsinaisia rintamamahyökkäyksiä Mouhun ja Voikosken välisessä maastossa ei juuri ollut, mutta iskuja tehtiin vihollisen asemiin esimerkiksi Ukkovuorelle, jossa taistelut olivat aika ajoin kiivaitakin. Sen lisäksi kumpikin osapuoli teki tiedustelu- ja partioretkiä tunnustellakseen vihollisen  asemia ja ollakseen selvillä sen liikkeistä ja aikomuksista ja varmistaakseen, ettei itse tullut yllätetyksi. Tässä tarkoituksessa Mouhun ja Voikosken väliseen maastoon rakennettiin  useita vartioasemia ja –poteroita, joista Kurpan pellon takana oleva on yksi suurimmista. 

 

Sen rintamasuunta on pohjoiseen kohti Nuolniemen kylää, joten se lienee punaisten rakentama ja ajoittuu luultavimmin ajalle heti Mouhun valtauksen jälkeen. Tästä poterosta saattoi valvoa vanhaa Nuolniemeltä Repoveden Nuollahteen johtavaa kärrytietä, joka rautatietä seurailevan Voikosken - Mouhun maantien ohella oli ainoa kulkuyhteys Mouhulta ja Nuolniemeltä etelään. Kun kulku lumisissa ja laduttomissa metsissä oli suksillakin hankalaa, oli luonnollista, että vihollispartioiden odotettiin pyrkivän etenemään jompaakumpaa tietä pitkin. 

 

Punakaartilaisten kokemuksia ja tuntoja on kirjannut O.R. Muuri kirjassaan Elin minäkin lapsuuden ja nuoruuden (Otava 1973), mutta kuvauksia Mouhun taisteluista, joissa Muurikin oli mukana, siinä on vähän. Sen sijaan laitamme tähän Kekkosen arkistosta löytyneen ja Urho Kekkoselle tavalla tai toisella joutuneen ja hänen päiväkirjaansa kopioimansa punakaartilaisen Rauno Ketolan kirjoittaman runon.

 

Laulu lahtarista
 

Minä istun kivellä hiljaa

Palmusunnuntai on nyt

ja varton valkoista liljaa

joka ois tänne eksynyt.

 

Vaan kaikki ompi hiljaa

ei ääntä mistään käy,

ei kuulu valkoista liljaa

ei rinhtehellä näy.

 

Ei kuulu vielä liljaa

valkolakkkia ei harjulla näy

Kas, tuolla liikkuu, ja hiljaa

sitä tähtäämään minä käyn.

 

Siinä uinu hangella vielä,

että povesi koittaa saan

Onko luuria lompsassa siellä

jota sutta mä unelmoin.

 

Siinä lepää taas hiljaa

tuo sissi Kajaanin

Sinä uinu, uinu hiljaa

sinä lilja Saaronin.

 

Eikö ollut hautakumpu

sulla salolla Pohjolan

vai ikävöitkö Mäntyharjuun,

tätä paikkaa etelän.

 

Ei muistettu sua vissiin

Sinä soturi valkoinen

ei katsella itkusilmin

ei muistosi kaihoisin.

 

Sinä lahtari Mannerheimin

kulkiessasi tännepäin

etkö muistanut aikaisemmin

että täällä voi käydä näin.

 

Vain parinsadan metrin päässä tästä vartioasemasta on Nupusten mäen harjanteella toinen potero, jonka rintamasuunta on etelään. Se on siten ollut Mouhun ja Nuolniemen kylät vallanneiden valkoisten vartioasema. Tiedossa ei ole ole, ovatko nämä vartioasemat samalta ajanjaksolta eikä sekään, onko niiden välillä käyty tulitaisteluita, mutta luultavampaa on, erttä tämä on myöhemmältä ajalta, jolloin punakaartilaiset olivat jo vetäytyneet etelämmäksi. 

 

Näitä vartioasemia kuvaavat viitat on asetettu tämän vanhan Nuolniemen tien ja nykyisen ulkoilureitin varteen, jonkin matkan päähän itse asemista. Kurpan pellon asema on tiestä noin sadan metrin päässä metsikössä Kurpan pellon eteläpuolella, Nupustenmäen potero heti tien länsipuolella mäen päällä. Molemmat asemat on lisäksi merkitty asemien viereen asetetuilla tolpilla. 

 

Urho Kekkoselta on säilynyt päiväkirjamerkintä huhtikuun 6. päivältä 1918, jota hän ei ole lehdissä julkaissut. Sen tapahtumapaikka ei ole tiedossa, eikä ole tältä paikalta, mutta kuvaa hyvin sotilaiden tuntoja tällaissa olosuhteissa: 

 

”On tullut kaunis keväinen auringonpaiste. Lumi hohtaa hopeanheleänä auringon säteilevästä valosta. On suunnilleen klo 11 päivällä. Makaan pienen kivenmykkyrän takana vähäisen mäen harjalla. Edettiin ketjussa keväisessä lumisohjossa edellisestä asemasta noin pari kilometriä tälle kalliolle.  Punikit ovat lähellä, niitä vilahtelee notkon toisella puolen. Sinne ammutaan kovasti. Olen lasketellut jo muutamassa minuutissa kolmisenkymmentä patruunaa. Jauhiainen kuularuiskullaan hätyyttelee meidän päittemme yli. On tässä nyt pieni välipää, jolloin ei ole ammuttu, punikit huutelevat vain toisella puolen notkoa. 

 

Housut ovat aivan märät, kahlatessamme putosin muutamaan vesiojaan, kengät eivät pysyisi koossa,  jollen olisi kietonut niitä nuoralla varsista kiinni. Sukat ovat läpimärät. Kahlatessa tuli jumalattoman hiki, nyt lumihangessa maatessa on taas kylmä. Muuten olen vielä reilulla tuulella,  lannistaa sentään tahtoo monen nuoren kelpo sotilaan kuolema. Soturi ei saisi joutua lamaannuksen valtaan, vaikka paras ystävä kaatuisi, mutta väkisinkin suru mieleen välttää. 

 

Ylt’ympäriinsä kuuluu laukauksia. Tuolla papattaa monet kuularuiskut, tuolla laulavat kiväärit omaa lauluaan, pöräyttääpä tykkikin joukoon painavan sanansa. 

 

Kukahan ampunee aivan korvani juuresta ja mitä? En minä näe niin ristinsieluakaan. Joka kerta kun hän laukaisee, nenee korvani lukkoon, kynä vavahtaa kädessäni.

 

Miksikähän meille suomalaisille omassa vapaustaistelussamme tyrkytetään ruotsinmaalaisia upseereita, nuoria pojanhuitukoita, jotka ovat tänne tulleet praktiseeraamaan. Sota on … (tässä kohdin teksti on epäselvää) … ihmishengillä. Omituista on myös, että heidät asetettiin johtamaan hyökkäyksiä,  huolimatta siitä, että ovat ennen epäonnistuneet ja lisäksi ei miehistö heihin luota. Suomen nuorella vapausarmeijalla täytyy olla  kykenevä upseeristo, johon miehistö luottaa. 

 

Meillä sisseillä on täällä sentään mieluisia miehiä. Rihtniemen Elja on miesten luottamuksen saavuttanut ja Strömberg- Rönspotin joukkueeseen haluaisi jokainen. 

 

Monessa kohdin kaipaisi olomme korjausta. Mikä ihme siinä on, ettei Kajaanista anneta meille vapaaehtoisille, jotka ensimmäisinä astuimme miehiä tarvittaessa aseisiin, aivan välttämättömiä tarpeita, kuten kenkiä, pukuja ja muuta sellaista, vaikka nytkin monella pojalla varpaat paistaa.  Ajattelen näin joutessani.

 

Dum-dum-kuula räjähti vasten kiveä ja heitti roskaa silmilleni.  Punikit ampuvat miltei yksinomaan räjähtävillä, kuularuiskunsakin he ovat niillä täyttäneet, ja koko metsän täyttää helvetillinen melu (sana pyyhitty yli ja korvattu sanalla roiske).

 

Olen koko ajan tätä kirjoittaessani tähystellyt ympärilleni, mutta ikävä kyllä ei silmiini ole sattunut yhtään ”otusta”, sillä mitäpä ne viholliset muutakaan ovat kuin otuksia, joita me metsästäjät jahtaamme ja lahtaamme. Vastustajamme tekevät niin, samoin me. Sota on sotaa.

 

Fiuuh, fiuuh, vinkuvat kuulat korvissani. Mistähän ne tulevat, koska en näe punikkeja – kuularuiskullaan herjat rätyyttävät tuolta torpan luota.  Vuotas kun ojennan kohti tuliluikkuni, niin eiköhän keprahtane kuularuiskupäällikkö, kuten Mouhun valloituksen aikana yhdelle sellaiselle kävi, ja ampujana olin minä. Siitä olen tähän asti ”pröystäillyt”. Saanenko nyt uutta kehumisen aihetta?”