Rahnamäen vartiopoterot

Tässä rinteessä oli maalis-huhtikuussa 1918 ainakin neljä kiväärimiehen poteroa, joista oli hyvä tarkkailla rinteen alapuolella kulkevan Voikoski - Mouhun tietä pitkin mahdollisesti etenemään pyrkiviä vihollisia. Rinne oli tuohon aikaan vasta kaskettu ja siten puuton, joten näkyvyys tielle oli hyvä. 

 

Ampumaetäisyys tielle oli kuitenkin sen verran suuri, että poterot oli enemmänkin suunniteltu vartiointi- kuin välijytystehtäviin, eikä niihin voinut mahdollisen tulitaistelun sytyttyä jäädä pitkäksi aikaa ellei vasemmalla sivustalla oleva mäki ollut samalla tavalla miehitetty. 

 

Paha asema olisi kuitenkin ollut myös tietä pitkin Mouhun suuntaan mahdollisesti aikovalla vihollisella, jolla ei olisi ollut suojaa missään. Tulitaisteluja ei tällä paikalla varmuudella tiedetä käydyn. 

 

Rahnamäen poteron sijaintia ilmaiseva viitta on Mouhuntien varressa. Itse potero sijaitsee viitasta noin 200 metriä suoraan itään eräänlaisen kanjonin ylälaidassa, jossa se on merkitty tolpalla. 

 

Siteeramme jälleen Kekkosen tuntoja yövartiosta, joskin joltakin tuntemattomalta paikalta, joka ei ole tämä, mutta kuvaa jälleen tunnelmia tällaisissa olosuhteissa:

 

”Eihän ylipääätään ketjussa ollut hauska olla muulloin kuin tappelun aikana ja yövahdit tunsivat varsin kolkoilta. Vaikka päivisin paistoi aurinko, eikä ilma muutoinkaan ollut kovin kylmä, niin yöksi pakastui säännöllisesti ja kolmen tunnin värjötteleminen ei ollut varsin hauskaa. Vaatetus ei ollut kovin kehuttavaa, ja vilu alkoi monet kerrat vaivata. Hyödyllinen ja lämmittävä tapa oli kietoa viltti kaksinkerroin vyötäisille, niin että se hameen tavoin verhosi alaruumista. Sotilaallinen ulkomuoto sellaisesta kyllä kärsi, mutta sisua ei tuollainen sentään laimentanut, ja sehän olikin pääasia.

 

Yövuorot olivat vihatuimpia. Oli pimeä kuin säkissä, asemien edestä oli tiheää metsikköä, joten vihollinen olisi voinut vahtien näkemättä saapua aivan nenän alle. Kuuloon täytyi tällöin turvautua ja valppaana täytyi pakostakin olla.  Kivääri ojennettuna vihollisiin käsin, varmuus pois päältä ja sormi liipasimella, sekä silmät kovana ja alati valmiina laukaisemaan. Jolla käsiase oli, piti senkin varalla ja pommi oli myös kunnossa, joten huonosti siinä olisi etumaisille hyökkääjille ainakin käynyt. 

 

Hermostuttavinta oli metsän outo ratina. Vaikka oli tyynikin, kuului edestä aina rätinää, joka on metsässä sangen tavallista. Kaiken lisäksi oli punaisten puolella koira, joka haukkui taukoamatta, varsinkin yön aikaan. Toisinaan haukunta etääntyi, ja toisinaan se kuului aivan läheltä. Lieneekö ollut joku lintu, joka vielä väliin vihelti kimakalla äänellä. Ympärillä synkkä, musta yö, ei muuta ääntä kuin tuo ärsyttävä haukunta ja ritinä. Kun sellaisessa jännityksessä on kolmekin tuntia, niin hyvin käsittää, millä ilolla tunsi vahdinvaihtajien hiilityt äänet heidän tullessaan ketjuun.” (Hentulassa ensi joukkueen mukana, Kajaanin Lehti nro 43, 14.4.1919)