Koulupoika Urho Kekkosen sota 1918

Jo ennen sodan alkua Kekkonen oli avustanut Kajaanin Lehteä kirjoituksillaan, useimmat nimimerkillä Känä, jolla hänet koulupoikien ja Kajaanin sissien parissa tunnettiin. Sodan aikana hän kirjoitti paitsi kirjeitä isälleen, myös rintamakirjeitä Kajaanin Lehteen. Seuraavana vuonna hän kirjoitti samaan lehteen sodan aikaisista kokemuksistaan entistä perusteellisemmin sodan aikana tekemiensä päivämerkintöjen pohjalta. Ne ovat poikamaisen reippaita, humoristisia joskus rehvastelevia, ja otteeltaan lapsellisiakin, mutta sujuvasti ja värikkäästi kirjoitettuja. Vain kerran Kekkonen hairahtuu reippaasta perusasenteestaan ja märkänä ja kylmissään ryhtyy marisemaan ja arvostelemaan sodan johtoa, mutta se tapahtuu vasta huhtikuulla, jolloin sotaa on ehtinyt kestää jo kolmatta kuukautta, eikä Kekkonen tätä päiväkirjamerkintäänsä koskaan julkaise. Muutoin Kekkosen rintamakirjeissä kuvataan perusteellisesti paitsi itse sotatapahtumia, paikallisia maasto- ja sääolosuhteita, ennen kaikkea sissijoukkueen sisäisiä suhteita. Kekkonen piirtää mielellään henkilökuvia taistelutovereistaan, eikä kuvauksista puutu huumoria eikä hyväntahtoista pilkkaa, joka nähtävästi oli poikakoulun oppilaiden keskinäisen kanssakäymisen perusmuoto. Seuraavassa yhteenveto hänen rintamakirjeistään ja päiväkirjamerkinnöistään, jotka on käyty kopioimassa Urho Kekkosen Säätiön arkistossa Orimattilassa olevasta aineistosta. Lisäksi on käytetty hyväksi niitä kuvauksia, joita Kekkonen vanhoilla päivillään laati muistelmateokseensa Vuosisatani I (1981). Viimeksimainittu kirja ei tosin ole kaikilta osilta hänen itsensä kirjoittama, mutta hän on yhdessä tekstin laadinnassa häntä avustaneiden kanssa käynyt sen läpi ja hyväksynyt sen ennen sen julkaisemista. 

Varsinaisen tulikasteensa Kekkosen saa Mouhun valtauksessa 3. maaliskuuta. Tämän jälkeen Kajaanin sissien toiminta siirtyy Kinniltä Mouhulle, mutta enimmän aikaa he kuitenkin jatkavat asumistaan Kinnin taloissa, jonne he siirtyvät yöksi, mikäli eivät ole yövartiossa. Maaliskuun 20. päivänä Kekkonen osallistuu Ukkovuoren taisteluun, mutta seuraavana päivänä Kajaanin sissien se joukkue, johon Kekkon kuuluu, siirretään Kinnin rintamalle, jonne myös Savon rintaman taisteluiden painopiste siirtyy, eikä hän enää sen jälkeen palaa Mouhulle. Hajanaista ja joskus kiivaampaakin kahakointia Mouhun ja Voikosken välisellä alueella jatkuu kaiken kaikkiaan seitsemisen viikkoa, kunnes punakaarti – rintaman muualla jo murruttua – vetäytyy Voikoskelta Kouvolaan huhtikuun 26. päivänä. Kajaanin sissit – vain lyhyen kotiloman saatuaan – seuraavat perässä aina Säkkijärven Vilajoelle, Viipuriin ja lopulta punavankeja vartioimaan Haminaan. Lopuksi eräät heistä – Kekkonen muiden mukana –  osallistuvat Helsingissä toukokuun 16. päivänä järjestettyyn valkoisten voitonparaatiin: Sen jälkeen Kekkonen vahtii vielä jonkin aikaa punavankeja Viaporissa ja Haminassa, minkä jälkeen hänet kotiutetaan.

Kajaanissa

Aloitamme tunnelmista Kajaanissa I. maailmansodan aikana. Kirjassaan vuosisatani I Kekkonen kertoo näin:

Kesät 1916 ja 1917 oli Ontojoella uittotöissä. Talvella 1916 ja 1917 kului aika jännittävien valmistelujen merkeissä. Vanhempien tovereitteni kanssa jouduin seuraamaan jääkäriliikkeen haparoivia alkuvaiheita. Kainuulaiset olivat lyhyessä ajassa saaneet legendaarisen maineen jääkäritarjokkaiden opastamisessa Ruotsin puolelle. Me yläluokkien pojat olimme aika hyvin selväillä jääkärivärväyksestä ja Venäjältä karanneiden saksalaisten sotavankien kuljettamisesta Kainuun läpi.

Irottautuminen Venäjästä oli alkanut kyteä monien suomalaisten mielissä sodan aikana. Noiden murrosaikojen tapahtumista minä itse ne vasta kokeneea kirjoittelin abiturienttivuotenani monia artikkeleita Kajaanin Lehteen.

Kesällä 1916 sattui tapaus, joka tuli yleisemmin tiedoksi. Poliisi nimittäin vangitsi kadulla jääkäriluutnantti Willamon ja lähti saattamaan häntä poliisiasemalle. Matkalla Willamo pakeni saattajien kynsistä, juoksi ns. sortteerin rantaan ja souti yli joen, kadoten siellä metsään.

Kirjoitin Kajaanin Lehteen näille ajalle tunnusomaisista vangitsemisista ja karkaamisista, jotka pitivät mieliä jännityksessä:

”Seuraavana talvena toimittivat joka ilta postijunan tultua kaupunkiin saapuneet urkkijat matkustajain tarkastuksen. Saatiinpa joku saksalainen pakolainenkin seudultamme kiinni, mutta pahasti pettyivät santarmit koettaessaan 10. p. tammikuuta 1917 vangita ylioppilas Elja Rihtnientä. Sinä aamuna tultiin häntä vangitsemaan monissa miehissä kotoaan, jossa hänet tavattiinkin. Toimitettiin kotitarkastus, jolla aikaa Elja kutsutti ulko-ovella kylmissään kärvöttävän vahdiksi asetetun poliisin teetä juomaan. Tämä otti kutsun vastaan ja sillä aikaa Elja pakeni. Pako huomattiin kohta, mutta mies oli ja pysyi kateissa. Kierrellen ensin ympäristössämme suuntasi hän matkansa Hallaan, jossa vietti aikaansa lopputalvelle saakka.

Santarmit olivat vimmoissaan. He vangitsivat paremman puutteessa paenneen vanhimman sisaren ja veljen, kuljettivat heitä tutkinnoissa Kuopiossa – mutta ihmeellistä kyllä – vapauttivat heidät. Mieliala paikallisten aktivistien keskuudessa kävi levottomaksi, kun heidän johtajaansa näin ahdisteltiin. Parin päivän kuluttua vangittiin ylioppilas H. Stenius, joka vietiin Helsinkiin, ja kohta oli toimittaja E. E. Nordlundilla sama tie, vaikka se päätyikin Mikkelin lääninvankilaan.

Aikaa kului ainaisessa levottomuudessa helmikuun lopulle, kun ylioppilaskokelas Erik Strömberg yöllä vangittiin ja kuljetettiin Helsinkiin Katajanokalle. Sama kohtalo odotti myös sittemmin vapaussodassamme kaatunutta ylioppilas Eljas Väyrystä, joka opiskeli silloin Helsingissä, mutta saatuaan tiedon tavalla tai toisella hän lähti heti junalla Nurmekseen. Matkalla tarkastettiin vaunut ja etsittiin häntä. ”Esko” sen havaittuaan ryhtyi vaunun uuniin tunkemaan puita, ikään kuin hän olisi junan henkilökuntaan kuuluva. Tarkastusmiehet menivät ohi passia kysymättä. ”Esko” hyppäsi Nurmeksessa junasta ja hiihti Sotkamon kautta Hallaan.

Taas vierähti joku aika. Katosi sitten yht’äkkiä  Kajaanista konttoristit A. Ahonen ja I. Pokki sekä sähkömonttööri A. Salonen. Heitä varten oli tullut vangitsemismääräys. Se olisi aamulla pantu täytäntöön, kun pojat asiasta ”tuntemattomalla” tavalla tiedon saatuaan illalla hyppäsivät suksille.  

Sieltä he kohta Elja Rihtniemen ja Eljas Väyrysen kanssa hiihtivät kevätkelillä Ruotsiin. 

Kun aamulla santarmit ja poliisit etsivät poikia kutakin kotoaan, sanottiin siellä, että he ovat illalla lähteneet ”pororetkelle” eivätkä tienneet koska palaavat. Koteihin jätettiin sana, että kun tulevat takaisin, niin tulisivat käväisemään poliisikamarilla. Pojat saapuivatkin, mutta vasta vallankumouksen jälkeen.

Kekkosen muistiinpanovihkosta löytyy seuraava kuvaus maaliskuun vallankumouksesta Kajaanissa:

Maaliskuun 18. p:nä 1917 sunnuntaina nousin ylös, pukeuduin ja arvelin käväistä Kajaanin Lehden toimituksessa H. Seppäsen luona. Menin sinne, mutta en saanutkaan käsiini etsimääni. Sain kuulla, että putkan pirtillä oli kiinnisaadut urkkijat nähtävinä ja kiiruhdin sinne. Väkeä oli siellä kuin helluntai-epistolassa ja putkassa näkyi olevan kiinni 2 pääjehua. Äijät syytivät heitä vastaan karkeita haukkumasanoja  ja muistuttivat teoistaan, mutta levottomilta näyttivät papat. Pirtin viereisessä huoneessa istui kalpea, pitkä urkkija, taisi olla nimeltään Rosvall aivan lannistuneena. Synkkänä katseli santarmi Juntsov komisariuksen virkahuoneessa tungeskelevia katselijoita. Hän seisoi pöydän ääressä, kädet ristissä vatsan yli ja tuikeasti katsoi meitä. Sotilaita, jotka eilen illalla olivat saapuneet Makkolan tehdasta vahtimaan, oli pirtillä ja he kertoivat hallituksen muutoksesta.  Tulin ulos ja siellä oli mieliala kiihdyksissä. Kävelin paikalle saapuneen Hannes Seppäsen kanssa, niin tuodaan santarmia ulos. Kansa kysyy: 

– Minne sitä viedään?

Ylikonstaapeli vastaa, että hän menee Turistihotelliin sotaupseerien luo.

Annettiin hänen mennä ja katsottiin. Yht’äkkiä rupeaa tuo viittaniekka juoksemaan pakoon. Kansa heti perässä, joku (ent. poliisi Kouvalainen taisi olla) taisi ampua pamauttaakin häntä jälkeen, mutta tuo ennätti kääntyä Turistin portista sisään ja pakeni johonkin kamariin lukon taakse. 

Kansa tuli perässä. Portilla Hannes Sirviö, hotellin pitäjä väitti kivenkovaan, ettei ole santarmi sinne mennyt. Portilla odotettiin. Oli siinä ”pitkän-joutavan” nimellä tunnettu urkkija. Eero Rihtniemi osotti häntä sormellaan ja sanoi, että tämä pitkä mies pitäisi napata kiinni. Seisoin Eeron vieressä ja Kattainen minulle puhumaan, ettei hän muka ole mitään ja voinko todistaa. Sanoin, ettei ole todistuksista puutetta ja ilmotin lähelläoleville miehille Kattaisen putkaan viennistä. Lopulta hänet putkaan passitettiin.

Pihalla oli tällä välin tullut kina Hotellin-Hanneksen ja miesjoukon välillä. Edellistä väitettiin urkkijaksi, hetken kinan jälkeen vietiin hänetkin putkaan, samoin asioitsija Matti Laukkaan poika. Tämä Hannes Sirviö oli niin raukka mies, että sanoi Laukkaankin täytyvän viedä jos hänetkin.  Lähdettiin Laukkaaseen, etsittiin ja tarkastettiin kaikkki paperit ja Seppäsen Hannes pisti taskuunsa osan. Laukas vietiin putkaan. Mentiin Matti Huuskon asuntoon, jossa ei häntä löytynyt etsiskelyistä huolimatta, sillä hänet oli vangittu vanhalla torilla.  

Pitkän Kattaisen asunnossa oltiin tällä välin. Seppäsen Hannes saikin saaliikseen laukullisen papereita, joita oli kätketty sänkyvaatteisiin ja muualle piiloon ja ukko Kattaisen, jotka molemmat otettiin riemuhuudoin vastaan. Myöhemmin löytyi samasta pesästä kaksi Kattaista, ukon akka ja näiden sisar sekä revolveri. Ukko Hartikainen, poliisi Pietarinen ja joku Lappalainen olivat myös jo putkassa sekä Abel Savolainen. Kansa parveili pankinjoht. Lindbergin asunnon edustalla ja vaati, että L:n rouvan sisar, ”neiti” Vesterlund olisi urkkijana vangittavana. Se tehtiinkin, mutta koska putka oli liian täysi, päättivät eräät, että viedään hänet talonm. Huttusen saliin. Kansa oli sitä vastaan ja vaati, että putkalle oli hänet vietävä, siellä muutkin ovat. H. Seppänen tahtoi rauhoittaa kansaa ja alkoi lukea erään Kerenskin puheen unohduttaakseen koko riidan, mutta sitä ei tahdottu. Lopulta täytyi ”neidin” lähteä samaan asuntoon, minne kaikki sellaiset joutuivat. Santarmi oli haettu pois Turistista ja hänet salvattiin erityiseen koppiin. Illalla tuli Keihäsmäestä poliisi Heikkinen telefoonilla kutsuttuna. Hänet nostettiin niskasta ylös reestä ja vietiin säilöön. Klo 2 oli kaupungintalolla kokous, jossa valittiin järjestystoimikunta. Ent. lukusalilla oli sotilaita, joiden luona oli väkeä niin tuhannesti ja sotilaat tanssivat. Illalla junantulolla harvinaisen paljon kansaa. Portit rikki. Eläköön kansanvalta.

Koutaniemen manöövereistä kesällä 1917 kertoo Kekkonen myöhemmin Kajaanin Lehdessä seuraavasti:

Oppia oli kai jo tarpeeksi saatu, sillä sana lähetettiin kaikkiin kihlakunnan ääriin, että Koutaniemelle oli kokoonnuttava syyskuun 22 päivänä suuriin manöövereihin. Joka paikasta, minne sana kerkesi saapui lauantai-illaksi määräpaikkaan sankka miesjoukko, joka nuotioiden äärissä odotteli kaupungista saapuvia. Klo ½ 5 kokoontui kaupungin kantajuokko, sekä myöhemmin nostetut seminaarilaiset laivarantaan seminaarin alle, astuivat siellä moottorivenheeseen, jonka perään kiinnitettiin suuri ruukivene ja aloittivat matkan kohti Koutanientä. Laulellen ja ilakoiden kului taival pian ja Koutaniemen laivalaituriin saavuttaessa oli vastassa miehiä, joilla rinnassa komeili suuret lukkoneulat. Sellaiset oli myös meillä, sillä se oli merkkinä, että kaikki saapuvilla olivat todella ”valittuja”.

Vähän matkan päässä laiturista loimotti suuret nuotiot, joiden ääressä istui ennen saapuneet tarumaisen himmeässä valaistuksessa.

Tuskin äskentulleet oilivat kerenneet saada paikkansa niiden ääressä, kun miehet komennettiin riviin, jaettiin ryhmiin ja määrättiin niille johtajat. Vartiopatrulli pantiin kiertelemään ympärillä ja pitämään silmällä, etteivät sivulliset pääse sekaantumaan salaiseen sotajoukkoon. Kaikilla miehillä oli jokseenkin kiväärinpituinen kepakko käsissään, joka toimitti aseen virkaa. Aluksi Elja Rihtniemi piti pontevan puheen ja sen jälkeen lähdettiin pois ihmisten ilmoilta. Laittauduttiin marssijärjestykseen, kuten neuvoi Voima-niminen harjoituskirja, jota oli levitetty muutamille kantajoukon jäsenille. Oppaat edessä ja etupatrullit molemmin puolin tietä lähdettiin marssimaan sysimustassa yössä ja jälkijoukot huolsivat ett’ei sieltäpäin mikään vaara uhannut. Taidettiin siinä eksyäkin joku kerta, Kattilanjärven rannalla pidettiin 5 minuutin raati ja taas uudelleen kauemmas korpeen. Vihdoin viimein yhdytettiin jäkälää kasvava ylänkö, johon leiriydyttiin ja viritettiin nuotiot. Niiden ääressä kellittiin hetki ja sill’aikaa suunnittelivat päällikkömme manööverien kulun. 

Hetken päästä komennettiin ryhmät ylös ja vietiin ulommas nuotioilta kuten sotajoukkona suojelemaan pääosastoa. Yksi ryhmä miehiä määrättiin vihollisen vakoojiksi, jotka koettavat kulkea läpi etuvartioketjun, jossa heistä ei sentään yksikään onnistunut, vaan napattiin heidät mies toisensa jälkeen kiinni. Heiltä saatiin sitten tietää, että vastassa olisi muka vankka vihollinen, joka valmistautui ankaraan hyökkäykseen. Sana lähetettiin pääjoukoille, mutta ennen kuin sieltä kerkesi lisäväkeä, teki vihollinen hyökkäyksen ja oli se niin ankara, että etuvartioiden täytyi hiljalleen perääntyä,  kunnes pääjoukko saapui apuun ja rohkealla hyökkäyksellä karkotti kuvitellut viholliset. Täytyy tunnustaa, että tuntui se vähän sodalle kokemattomasta miehestä, kun kukin paukutti mukanaan tuomaansa ampuma-asetta ja kellä ei sellaista ollut, räikäytti kepakollaan puiden kylkiin, että metsä raikui. Tuli suihkusi pyssyjen suista ja valaisi kirkkaalla loistollaan metsää laajalti.

Käsiteltiin sama harjotus useampaan kertaan ja niiden loputtua palattiin taas nuotiolle, jossa syötiin ja hetkessä kokoonkyhätty mölykööri esitti sotaisia sävelmiä. Loppuyö koetettiin nukkua nuotioitten ääressä, mutta tottumattomana sai moni poika viluissaan valvoa koko yön…. Aamulla harjotettiin koville kiväärinliikkeitä, ennen kuin hajaannuttiin kukin omalle suunnalleen.

*

Kajaanin suojeluskunta perustettiin 30.10.1917, Kajaanin Lyseon 17-vuotias kahdeksannen luokan oppilas Urho Kaleva Kekkonen liittyi siihen jäsenenä nro 18. Yhteiskoulun pojat liittyivät siihen laidasta laitaan. Tuolta ajalta on myös tallella Kekkosen kalenteri, johon hän on merkinnyt tärkeimpiä tapahtumia loka-joulukuulta 1917:

Lokakuu: (1) 

Ti 2.         Koulussa. Hälyttävät tiedot kumottu

Ke 3         Odotuksen kuumeista aikaa. Milloin?

Ke 24 Puhuin poikien kanssa. Hyviä ja huonoja tietoja.

To 25 Vapautemme hetki koittaa. Kohta saapuu se, jota odotamme.

Ma 29 Piru vie, kun ei ala mitään kuulua.

Marraskuu:

To 1         Saakeli kun ei ala kuulua mitään.

La 3         Illalla Toverikunta. Tanssittiin huimasti. Vooken kanssa päätettiin.

Su 4         Vooke kävi, mutta ei herättänyt. Helvetti.

To 8         Eero tuli. Urkkijoita piru on täällä.

La 10 Hyvä uutinen kortilla.

Su 11 Yöllä satoi ensilumen. Hetki lähestyy.

Ma 12 Iltapäivän satoi räntää.

Ti 13 Satoi lunta. Suojeluskunnan kokous. Tulin I kuriirijoukon päälliköksi. Pinomaan komennolla oli harjotukset.

Ke 14 Lumi suli.

To 15 Suurlakko eilen. Yöllä määrätty 12 – 6 patrulleeraamaan, mutta peruutettiin.

Pe 16 Toivon ajan lähestyvän jolloin…

Ma 19 Suojeluskunnan kokous. Suurlakko loppui.

To 22 V joukkueen harjotus.

Pe 23 Päälliköiden harjotukset.

Ma 26 Lumi on jo maassa eikä mitään ala kuulua.

Ke 28 Toivo mennyt. Ei tule meille apua.

To 29 Ei epätoivoa sentään.

Kun olin niinkin paljon ollut mukana jääkäriliikkeen vähäistä vähäisempänä kuriirina tai aatteellisena kannattajana, kasvoi minussa tunto että minun piti liittyä siihen. Ikää tosin oli vähänlaisesti, mutta jos vastaanotettaisiin, olin valmis lähtemään. Syksyn aikana mielessäni hiljalleen kypsyi ajatus lähdöstä ”alaalle”, kuten jääkäripataljoonan nimi jokapäiväisessä kielenkäytössä kuului. Puhuin äidin ja isän kanssa aikeistani matkustaa Saksaan. Siinä kyllä riitti itkua, ja aikaakin se otti, mutta muutamana iltana tämä kyyneleinen asia sovittiin. Isältä sain matkaa varten viisisatasen.

Tärkeämpi ja hyödyllisempi kuin isän antama rahasumma oli minulle kuitenkin Elja Rihtniemen suositus. Se oli lyijykynällä kirjoitettu neljännesarkin kokoiselle paperille, tekstinä ainoastaan sanat ”varma mies” ja allekirjoituksena Elja Rihtniemen nimi. Säilytin suositusta lompakossani. Se oli aina mukanani, en tiedä mihin vaiheeseen saakka. Se oli arvokkain henkilöllisyystodistus, mitä saada voi. 

Joulukuu 1917 kului sitten Saksaan lähdön tunnelmissa.

Joulukuu 1917

La 1         Tein päätökseni. Minä lähden.

Ma 3 Hurrei. Suomi itsenäinen. Se on jotain.

Ke 5         Kävin Naulalassa. Aarnen kanssa tehtiin lähtösuunnitelma. Lupa.

La 8         Lupa. Toverikunnan juhlat. Tanssin hirveästi.

Su 9         Iisalmen pojat lähtivät aamujunalla.

Ke 12 Isä antoi 500 mk. Meripoikia illalla. Tanssin juur julmasti.

To 13 Homi toi H:gistä tiedon, että pääsee.

Su 16 Suojeluskunnan harjotukset. Ikävä päivä.

Su 23 Sain kuulla, että perjantaina lähdetään.

Ti 25 Joulu. Pitkä ikävä päivä.

Ke 26 Tuli 4 saksmannia. Lopettajaistanssit. Koville.

Sitten Kajaanin tulikin jääkärivärväri, mutta mukanaan tieto, että pataljoonaan ei oteta enää yhtään tarjokasta. Pettymykseni oli suuri, mutta asialle ei voinut mitään.

Ystävälleen Vookelle eli Eino Kemppaiselle Kekkonen kirjoittaa 23.1.1918 tämän tiedon aiheuttamista tunnelmista.

Arvaat sen miten se sapetti. Koko tulomatkan kotiin (Strömbergiltä) kiroilin kuin hullu ja mua hävetti, sapetti ja suututti, etten viitsinyt, ilennyt olla enää kaupungisssa, vaan samassa valjastin poron ja lähdin Kuhmoniemeen. Olin siellä 10 p:n seuduille seuraavaa kuuta ja palasin sitten Kajaaniin. Käyn koulua kuin kiltti lapsi ainakin… Meillä on Kajaanin sissirykmentillä ollut harjotuksia. Minä kuulun kivääriryhmään. Saatiin tässä 6 kuularuiskua. 

Tammikuu 1918:

Pe 4  Lähdin Kuhmosta.

Su 6         Koko päivän murjotin kotona.

Ma 7 Suojeluskunnan harjotukset.

Ti 8         Koulu alkoi. Kuivaa on koulunkäynti.

To 10 Sissien harjotukset.

Pe 11 Harjotukset.

Ke 156 Harjotukset.

Pe v18 Harjotukset.

La 19 Aamulla tuli tavaraa, samoin illalla reellä.

Ma 21 Punakaarti piti tarkast. mutta haukkas lunta. Järj. sissit. Tulin kivääriosastoon.

To 24 Suojeluskunnassa.

Pe 25 Klo 3,30 junalla Iisalmeen.

Su 27 Klo 4 seminaarilla suuret harjotukset. Polvilassa illalla huviretkellä yön valvoin passissa.

Ti 29 Klo 7 harjotus kaup.talolla. Yön olin Häyrysellä passissa.

To 31 Työväentalon surullinen piiritys. Klo 1 alkoi klo 3 loppui. Yhteiskoululla majailtiin. Olin pommimiehenä piirityksessä.

Päiväkirjassa tammikuun 25. päivästä ja sen jälkeisistä tapahtumista:

Istuin  tylsistyneessä mielentilassa latinan tunnilla ja kuuntelin Wäinö Matti Pöystin soinnutonta ääntä, kun ovelle yht’äkkiä koputetaan ja sisään ilmestyi Isi-maisterin naama. Hän supatti hetken W.M.P:n korvaan, jolloin jo arvasin millä asioilla mies liikkuu ja luuloni osoittautui todeksi, sillä maisteri vinkkasi minut luokseen ja ilmoitti että klo ½ 4 aikaan lähtevälle tavarajunalle täytyi minun kiirehtiä täysissä varustuksissa. Samalla tavoin kutsui Isi VIII luokalta Enwaldin Gunnarin, joka lähti luokasta jättäen kesken taululla todistettavansa teoreeman. Riensin luokkaan, kokosin kirjani ja lausuin luokalle: Terve vaan terve sekä lähdin pikavauhtia kotiin. Sydämeni pamppaili toivosta päästä hiukan tutustumaan nykyaikaiseen seikkailurikkaaseen elämään, ja mielessäni kuvittelin kaikenlaista, sillä enhän tinnyt minne meno suuntasi, kenties Viipuriin tai muualle etelä-Suomeen. Kaikkea kuvittelin, mutta pelkoa en tuntenut.

Kotona laitoin itseni lähtövalmiiksi ja riensin asemalle. Matka kului tavarajunamalliin, jylläten ja puhisten. Sukevalla sain Ranssin Valtterilta, luokkatoveriltani, hiukan leipää ja voita, joten sain syödäkseni. Laulaen ja mukavia jutellen saavuttiin Iisalmeen. Jo matkalla saimme tietää matkamme päämäärän. Oli näet ensi yönä klo 12 tulossa rautatielakko ja iisalmelaiset pyysivät apua meiltä, että saapuisimme pitämään kahta veturia vallassamme säilyttääksemme etappiyhteyden Kuopio-Iisalmi-Kajaani. Sukevalla jo saatiin tosin tieto, että lakko ei koske kuin rataosaa Simola-Viipuri, mutta menimme Iisalmeen saakka. Asemalla oli meitä Huugo Piippo vastaanottamassa ja vei ensin yhteiskoululle, jossa sikäl. suojeluskunta harjotteli, ja sitten Hotelli Iisalmeen, jossa söimme jumalattomasti.  Siellä maistelivat pojat hiukan ja tultiin kaikkien kanssa sinuiksi. Pinne Hortling on hauska mies. Syötyä mentiin asemalle, asemakirjuri Soinin (mies alaalla käynyt) huoneeseen yöksi, kävästiin vahdissa olemassa puoli tuntia ja nukuttiin yö siellä. Seuraava hummattiin kaupungilla, oltiin miltei koko aika maanmittari Kainuvaarassa + Kaatin Vienassa ja postijunalla lähdettiin takaisin Kaanaaseen. Tolosen Alpo tuli Ruotsista ja oli hutikassa kuin käki. Rahaa oli poika saanut törkeästi 13 tuhatta. Matka tultiin II luokan vaunussa ja hyvin salaperäisinä ilmestyimme Kaanaan asemalle, jossa punakaartilaiset olivat nuuskien vastassa. Samana iltana oli tanssit kaup.talolla, jossa olin mukana. Soini oli niin hutikassa, että piti miltei väkisin viedä kotiinsa. Tanssin hurjasti ja koska oli kaunis ilma niin kävelin hiukan iltasella jonkin likan kanssa. 

Seuraavana sunnuntaina olin suurissa harjotuksissa seminaarilla ja ne kestivät klo 1-4. Iltasella olin huviretkellä Polvilaan ja tanssin siellä hurjasti. Kesken kaiken hälytettiin kaupunkiin, jossa saatiin tieto, että kaikkialla on syttynyt ilmasota suojelus- ja punakaartien välillä. Meitä jäi vahtiin Strömbergin aktivistikansliaan Eero Rihtniemi, A. Tolonen, O. ja E. Puranen, minä sekä huoneen asukas jääkäri Taskinen o.s. Jauhiainen. Yöllä patruleerattiin, muttei mitään näkynyt. Seuraavan päivän illalla tuossa klo 9 aikaan kutsuttiin suojeluskunta koolle kaup.talolle ja siellä oli aie ottaa venäläisiltä aseet pois. Ylipäällikkö luutnantti, pankinjohtaja Lindberg ”paskansi housunsa” kuten Papin-Eljas hänen kuulleensa sanoi ja tahtoi, ettei niitä otettaisi. Miehistön vaatimuksesta lähtivät Lindberg ja Strömberg sekä sähkölennätinkonttorin päällikkö Salovaara (tulkkina) Eero Rihtniemi ja minä (pikalähetteinä) kansakoululle, jossa venäläiset majailivat. Lyhyehkön keskustelun jälkeen niiltä saatiin siellä ollut yksi Berdan-kivääri, jonka minä sain saattaa odottavien miesten luo kaup.talolle. Pojat huraasivast. Nyt lähti sieltä toista ryhmää miehiä Aleks.kadun kansakoululle, jossa olevat venäläiset luovuttivat aseensa toistakymmentä ja tuhansia patruunia.

Sunnuntaina 27. pnä tammikuuta oli koko suojeluskunta kutsuttu koolle suurille harjotuksille seminaarille. Kokonainen komppania siellä olikin miehiä ja neljättä tuntia kahlattiin lumihangessa, harjotettiin taisteluliikkeitä ja lopuksi oli kokous, jossa Elja Rihtniemi, joka oli johtanut harjotuksia, piti puheen kosketellen päivän tapahtumia ja lausui hän, että aika on kiristynyt sille asteelle, ettei tiedä milloin tänäkin päivänä saadut opetukset ovat tarpeeseen.

Polvilaan oli järjestetty samaksi illaksi yleinen huviretki, jossa oli läsnä paljon suojeluskuntalaisia. Yht’äkkiä juuri kun tanssi oli parhaimmilaan, tuli Eino Puranen pikalähettinä kaupungista ja toi sanan, että kaikkien suojeluskuntalaisten tuli heti lähteä kaupunkiin, ei sentään suurissa joukoissa vaan yksitellen, ettei kukaan huomaisi mitään. Kuitenkin väheni miespuolinen väki niin huomattavasti, ettei tanssista ollut meidän lähdettyämme mitään tullut, vaan muu yleisökin oli kohta poistunut kaupunkiin. 

Matkalla Polvilasta yhtyi meidän joukko suureksi ja kokonaisuudessaan se ryntäsi ”aktivistikansliaan”, jossa meille selitettiin etelästä tulleet sähkösanomat. Ne osoittivat, että kaikkialla Etelä-Suomessa oli julkinen sota alkanut suojeluskuntien ja punakaariten välillä. Korian silta oli kuulemma räjäytetty ja rautatieliikenne keskeytynyt. Sen takia täytyi kaikkien meidän kaupunkimme suojeluskuntalaisten olla aina valmiit, milloin tarvis vaati.

Myöhään yöhön asti asioista keskusteltiin ja suunniteltiin toimintaa tulevien aikojen varalle. Yöksi jäi kansliaan 5 miehinen patrulli Eero Rihtniemi, Alppo Tolonen, Onni ja Eino Puranen sekä allekirjoittanut, joka valvoi, kierteli kaupunkia ja huolti ettei minkäänlaisia yllätyksiä pääsisi tapahtumaan. Kaikki kului rauhallisesti ja aamulla hajaannuimme kukin päivän työhön ja touhuun. Minäkin turjotin koulussa koko päivän, mutta viimeisellä tunnilla, jolla opetettiin saksaa, olin kuorsannut niin, että koulutalon lahot seinät vapisivat. Opettajat suhtautuivat sentään lojaalisti oivaltaen tilanteen ja vasta tunnin loputtua herätti minut vapauttaen minut siksi päiväksi koulutyöstä. Se taisikin olla viimeisiä tunteja, joilla sinä vuonna olin ”nauttimassa” opetusta. 

Yhteiskoulu toimi normaaliin tapaansa tammmikuun 30. päivään asti. Tuona päivänä koulutyö jouduttiin kuitenkin keskeyttämään, kuten A. M. Heikinheimo koulun vuosikertomuksessa kirjoitti:

”Tammikuun jälkipuolisko muodostui jo toiseksi. Olivat tosin yläluokkaimme oppilaat alusta asti kuuluneet suojeluskuntaan, mutta toimensa ja harjoituksensa olivat he suorittaneet iltapäivin; nyt saattoi kokoontumiskäsky saapua kouluaikanakin, ensin välitunnilla, sittemmin keskellä tuntiakin. Mainittakoon tässä koulun ja suojeluskunnan välistä suhdetta kuvaavana yksityistapaus. Aamulla tammikuun 30. päivänä suojeluskunnan päällikkö pyysi kuten ennenkin muutamia nimeltä mainittuja VII ja VIII-luokkalaisia käytettäväkseen, minkä tiedon välitin. Tunnilla pistää VII-luokkalaisen nopeusjuoksija U. Kekkosen pää VI luokan ovesta. Hengästyneenä ei hän saa sanaa suustaan. Kaikki VI luokan pojat ovat heti pystyssä, vilkaisevat nopean kysyvästi allekirjoittaneeseen; päännyökkäys ja pojat häviävät äänettöminä mutta nopeasti. Kekkonen ei ole kuitenkaan vielä tyytyväinen, läähättää vielä käytävässä ovella, ja, kun menen sinne, saa hän sanotuksi: VII ja VIII luokan pojat myöskin ja V:kin. Avaan luokkain ovet sitä mukaa, kun ne ovat tässä mainitut, sanon tyynesti ”suojeluskuntaan kuuluvat pojat tänne”, ja nopeasti vaikka hiljaa poistuvat he pihalle, josta juostenko vai kävellen hävisivät näkemättäni. Ihmeteltänee, että lukeminen tällaisissa oloissa voi jatkua, eikä se kauan voinutkaan. Kun luokat mainittuna päivänä klo 9 tulivat pihalta, ohjattiin ne rukoussaliin, jossa muutamin sanoin selitin tilanteen ja lähetin oppilaat kotiin niin pitkäksi ajaksi, kunnes saavat kuulla, että kouluun tulee saapua.”

Kekkonen jatkaa:

Liikehtimistä oli havaittavissa vastapuolueenkin kesken. Nuorempi osa heistä näytti olevan ylen taisteluun vaativaa, mutta vanhemmat kai saivat hillityksi heidän intonsa. Seuraavan yön varalta oli varauduttu hyvin puolustautumaan ja suojelemaan kaupunkia, jos uhkaavia tapahtumia sattuisi. ”Aktivistikansliassa” oli yövahdit, samoin liikkeenharjoittaja Alb. Häyrysellä sekä maanmittari Kaarlo Lönnbohmilla. Patrullit kulkivat ympäri kaupunkia. Yö kului rauhallisesti taaskin.

Päämajana oli ollut tähän asti postimestari Strömbergin talo, mutta nyt huomattiin, ettei se voinut tyydyttää tarpeita. Tilanne oli siksi kriittinen, ettei voitu suojeluskunnan miehistöä laskea yöksi hajalle eikä liioin päiväksikään. Lisäksi alkoi maaseudultakin saapua miehiä, jotka käsittivät, että nyt vihdoin on aika tullut Suomen vapauttamiseen. Heille täytyi myös saada yhteinen asuinpaikka. Niinpä tammmikuun 30:nnen päivän illalla mobilisoitiin yhteiskoulu suojeluskunnan päämajaksi ja jo samana iltana muutettiin sinne asumaan. V- ja u-seura Kipinän painimatot haalattiin petiksi ja kukin koetti saada pehmyttä alleen.

Luokista koottiin pulpetit pois ja hetkessä sai koulu kasarmimaisen leiman. Eri joukot sijoitettiin omiin huoneisiinsa, erilleen A osasto ja B osasto. Edelliseen kuuluivat ne, jotka aina olivat valmiit minne suojeluskunta vaatii, jälkimmäiseen taas ne, joilla toimi esti näin laajaa sitoumusta täyttämästä. A osastolaisten, joita lopussa oli noin puolisataa miestä, tuli aina majailla päämajassa, B osastolaiset taas saivat olla kotonaan, kunhan huolehtivat vahtivuoroistaan.

Jo seuraavana päivänä ryhdyttiin sitten toimiin, joiden olisi pitänyt olla ratkaisevia. Punakaartille nimittäin annettiin uhkavaatimus, että klo yhteen mennessä päivällä oli heidän luovutettava aseensa. Oli kai siinä perässä joku uhkauskin, ettei aseita luovutettaisikaan.

Jos punakaarti asettuisi vastarintaan, oli ylipäällystömme laatinut sotasuunnitelmankin siltä varalta. Edeltäpäin määrättiin paikat, jonne eri osastojen tuli marssia heti kun kello oli yksi ja kieltää kaikki liikunta. Kiväärimiehet olivat asettuneet aukeamalle postikonttorin viereen ja samassa oli heillä konekivääri, jossa patruunia oli viitisenkymmentä. Toinen kiväärijoukko oli Uran talon vieressä multatörmän takana, ja heillä oli myös konekivääri ja yhtä monta patruunaa kuin toisessakin. Kaksi pommimiestä uhkasi täältäpäin työväentaloa. Kaksi taas oli piilottautunut ent. Huttusen talon kivijalan teoksiin. Ylt’ympäri kaupunkia oli aseellisia miehiä katsastamassa, ettei vaaraa mistään käsin pääsisi piirittäjiä uhkaamaan.

Ettei joukkojen sijoitus ollut ollenkaan onnistunut, sen huomasi selvästi. Jos ammuntaa työväentalosta olisi alkanut, olivat piirittäjät joka suunnalla aivan aukealla ampumalinjalla ja eivät olisi ollenkaan voineet puolustautua. Pommimiehet, joihin pantiin miltei pääpaino ja joiden, jos onnistuisivat, aikaansaama hämminki ja tuho olisi ollut ratkaiseva, eivät olisi voineet heittää ”munansa”. Lisäksi ei ollut aseistettuja varajoukkoja saatavana, jos päävoimat olisi lyöty. Tietenkin kaikki tämä johtui silloisesta kokemattomuudesta, ei oltu kertaakaan ennen tällaiseen työhön totuteltu. 

Määräaikana olivat eri osastot paikoillaan. Työväentalo eristettiin, sen jälkeen kun sieltä oli kokoustaan pitänyt kansa poistunut. Ei mitään kuulunut – kaikki rauhallista. 

Me piirittäjät odotimme mitä tuleman piti ja olimme varuillamme joka puolella. Kuitenkin kului aikaa, eikä tilanne kehittynyt sen pitemmälle. Eri paikkoihin sirotelluille joukko-osastoille jäi tehtäväksi katsoa, etteivät sivulliset pääse tunkeutumaan piiritetylle alueelle. Ylin päällystömme meni sitten työväentalolle, jossa lienee sentään muutamia punakaartin johtajia ollut. He vaativat punakaartin luovuttamaan hallussaan olevat kiväärit, mutta tekopyhinä kohauttivat johtajat hartioitaan ja sanoivat: ”Tjaah. Mielellämmehän antaisimmne, jos meillä olisi, mutta kaartilla kaartina ei ole yhtään kivääriä. Mitä taas yksityisillä jäsenillä on, sen he ovat maksaneet, se on heidän omansa, emmekä me voi heitä pakottaa luovuttamaan omaisuuttaan.” Suunnilleen näin kai he vastasivat. Neuvotteluja lienee pidetty vielä asiasta, mutta koska punakaartin johtajat eivät suostuneet täyttämään mitään suojeluskunnan asettamia vaatimuksia, eivätkä meidän johtajammekaan ajaneet asiaansa tarpeellisella ponnekkuudella ja päättäväisyydellä saivat he palata tyhjin toimin takaisin.

Neuvottelujen aikana oli suuri joukko kansaa keräytynyt piiritysketjun luo, erittäinkin postikonttorin viereisellä aukeamalla olevaan, ja soittivat he suutansa kuka koreimmin osasi. Naisväki, jonka kielenkäyttö jo ammoisista ajoista on ollut harvinaisen kerkeä, näytti nytkin oikeata ensi luokan taitoa haukkumisessa, eikä moni mieskään halunnut jäädä jäljelle hienommasta sukupuolesta tässä jalossa koetuksessa. Varsinkin konekivääri käyttäjineen joutui heidän erikoisen huomionsa esineeksi, sillä vaistomaisesti he pelkäsivät tuota murha-asetta, joka patruunien puutteessa tosin oli varsin viaton, ja tahtoivat edes haukkumalla sen tehoa vähentää. Myös muistivat äänessä olijat kokea mustata kutakin ketjussa olijaa, mutta hammasta purren säilyttivät nämä levollisuutensa.

Neuvottelujen päätyttyä tulivat päällikkömme pois työväentalolta ja kohta komennettiin joukot vetäytymään takaisin yhteiskoululle. Kun ketjut supistettiin ja ryhmärivistössä joukot kiväärin kanssa lähtivät marssimaan kohti kansanjoukkoa, säikähtivät ne aluksi, mutta huomattuaan, että marssi johtikin yhteiskoululle, puhkesivat riemuhuudot vallalle. ”Me voitimme lahtarit”, kaikui kuorossa kaikkien suusta. Todella lannisti meikäläisiä piirityksen kielteinen tulos, kun taas vastustajiamme se ilahdutti. He esiintyivätkin sangen voitonvarmoina koko sen illan, heitä oli koolla suuret joukot Aleksanterilla ja jos joku suojeluskuntalainen sortui heidän keskelleen, sai hän kuulla kunniansa. Kuitenkin määrättiin pian patrullit kaupungille, jotka hajottivat kansanjoukot. Sittemmin olikin aseistetut miesjoukot alati yötä ja päivää liikumassa kaupungilla ja estämässä väkijoukkojen kokouksia. Myös olivat asema ja puhelinkeskusasema sekä sähkölennätinkottori vartioidut. 

Työväentalon piiritys oli tammmikuun viimeisenä päivänä. Helmikuun alkupäivät majailtiin yhteiskoululla, jonne maalta alkoi saapua yhä enemmän ja enemmän suojeluskuntalaisia.  Siihen aikaan jo kyllä alettiin korotella sotilasarvoihin eräitä, mutta parhaasta päästä oltiin vielä vain halpoja ”lahtareita”.  Mikä kantoi arvonimeä ”berdaani-lahtari”, aseensa laadun mukaan, mikä oli ”pommari”, hänkin murha-aseensa nimen mukaan. Yöt päivät asuttiin yhteiskoululla ja poltettiin ”Rajavahtia”, että koko korttelin täytti sakea savu ja äärettömän paha tuoksu.

Eipä sillä, että nämä muutamat päivät olisivat olleet rauhallisia. Meidän asevarastomme oli sangen pieni, jotkut äskenhankitut haulikot eivät sitä paljoakaan parantaneet. Lisäksi oli punakaarti vielä täysissä aseissa, joten oli hyvä syy pelätä pahinta. Asemamme yhteiskoululla oli mitä epäedullisin. Muutamat patrullimiehet kaupungilla olisi helposti voinut yllättää, eikä mikään ihme olisi sitten ollut piirittää päämajamme ja tehdä selvää sen asukkaista. Sen takia piti silmät pitää aina auki ja valppaasti seurata kaikkea, mikä vähänkin osoitti meitä vastaan tähdätyksi. Voi tapahtua, että keskellä yötä komennettiin patrulliin Teppanan mäelle tienvarteen tarkastamaan saapuvia hevosia, milloin määrättiin kyttäämään radanvarteen etelästä saapuvia punikkeja, milloin lähetettiin hevosilla Mainualle etsimään asaevarastoja. 

Oulusta käsin lähetettiin hakemaan aseita heti helmikuun alussa. Hakijamiehistöön kuului Eljas Väyrys-vainaja, Alpo Toivonen, Eino Lönnholm, Hannes Leinonen ja Bruno Heikel. Jo mennessään nämä valloittivat Muhoksen työväentalon ja Ouluun päästyään vielä taistelun kestäessä saivat he sieltä punaisten kukistuttua monta hevoskuormallista kiväärejä, konekiväärejä ja patruunia, jotka olivat hyvän tarpeeseen täällä. 

Kuopiossa

Kuopiossa riehui parhaillaan kiivas taistelu. Tosin sinne oli saapunut jo 800 ylistarolaista, jotka ahdistivat punaiset venäläisten kasarmeihin. Yöllä vasten helmikuun viidettä päivää tuli Kuopiosta tänne sähkösanoma, jossa ilmotettiin, että asema siellä oli kriitillinen. Silloin heti nousi sotakiihko suuri A-osastossa ja miehistö vaati esikunnalta päästä Kuopioon. Kuitenkin oli kotikaupungissa asema esikunnan mielestä siksi kiperä, ettei se voinut antaa lupaa lähtemiseen. Miehistön keskuudessa se herätti pahaa verta ja moni aikoi lähteä huomenissa vaikka hevosilla, jos ei muuten pääse. Yön pitkään kehittyi tilanne niin äärimmäisen kiihtyneeksi, että esikunta toimitti kyselyn A-osaston läsnäoleville jäsenille, haluavatko he lähteä Kuopioon. Kun kaikkien halu oli sinne, katsoi esikunta olevansa pakotettu päästämään ja yöllä vasten helmikuun viidettä päivää kello 4 aamulla A-osaston miehet ja seminaarilaiset lähtivät ensikerran rintamalle. (Vuosisatani I)

Näin muistelee Kekkonen Kuopion matkaa vuotta myöhemmin Kajaanin Lehdessä:

Oli yö, katulamput loivat kalpeaa valoaan pimeyteen. Helmikuun 5. päivä armon vuotta 1918 ei vielä ollut valjennut. Kajaanin kaupungin asemalla puhisi veturi, jonka perässää oli konduktöörivaunu ja kaksi härkävaunua, jotka kaikki olivat miehiä täynnä. Apujoukko, alun kahdeksattakymmentä miestä, oli lähdössä Kuopioon auttamaan punakaartilaisten kukistamisessa. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä; oliko se unta vai totta, sitä ei kerinnyt käsittämään. Keskiyöllä oli tullut sähkösanoma Kuopiosta, jossa epäsuorasti pyydettiin apuväkeä. Ja mikäs miehistöstä sen mieluisampaa kuin lähtö sotajalalle, pois maailmalle homehtumasta yhteiskoulun lahojen seinien sisällä. Vaikkakin vastenmielisesti suostui päällystö tähän, antoi 5 berdania matkaeväiksi ja mars matkaan keskellä yötä. 

Kun vaunut olivat täynnänsä, suoritettiin loppuvalmistuksia, ja pian alkoi juna jyristä etelään päin. Vihelsikö juna, kun ensi kerran lähdettiin, siihen ei tainnut kukaan kiinnittää huomiota. Aatokset olivat muualla, edessä oli tuntematon kohtalo, kotona epätietoiset omaiset, kaikki tämä sitoi kylliksi aatokset harhailemasta muualle. Nyt oli lähdetty matkalle, josta ei tiedetty, mihin se lopultakin johtaisi, ei arvattu, palataanko hengissä takaisin vai ei. Lähin tulevaisuus oli salattu.

Eivät miehet sentään olleet masentuneita. Lauluksikin pistettiin välistä, mutta pakostakin tuli mieleen kysymys: päästäänkö kunnialla edes Kuopioon asti? Varmana tosiasiana nimittäin tiedettiin kertoa, että Sukevalla oli 175 aseellista miestä punakaartissa ja molemmat sillat sen luona olivat miinoitetut ja uhkaus oli, että tulipa ”lahtarien” junia mistäpäin tahansa, niin ilmassa olivat. Ja näitä kaikkia kauheuksia vastaan meillä oli asettaa 5 berdanin rämää ja jokunen käsiase. Eipä kummaa, että mielet olivat levottomia. 

Juna kiisi kuin tuskassa eteenpäin. Vilahtelivat vain karut maisemat ohi. Kivimäki, Murtomäki, Kainuunmäki olivat jo selän takana ja lähestyi Sukeva. Aivan likellä sitä oli joka mies varuillaan, kenelle kiväärit olivat uskotut ne huolsivast niitä, käsiaseet myös olivat saatavissa. Puhuttiin kuiskailleen, laulut olivat vaienneet. Juna hiljensi vauhtiaan.

Yhtäkkiä muuttui junan jyrinä selvemmäksi. Kuljettiin sillan yli. Vaunuissa aivan hiljaista, pidätetyt hengitykset aivan kuuluivat. Herran kiitos, ensimmäisen sillan yli jo ollaan. Meni asemakin, mutta vielä oli yksi silta jäljellä. Jännitys oli suuri: minkähänlainen pamaus siellä tapahtuu? Senkin yli sentään mentiin onnellisesti.

Mieliala tuntui kuin vapautuneen pahasta painajaisunesta, jännittyneet asennot laukesivat, puheensorina pääsi valloilleen ja kohta kaikuivat laulut yhtä iloisina kuin olisi oltu menossa huvimatkalle jonnekin.

Juna piti kiirettä, kuin lennossa sivuutettiin asema toisensa jälkeen ja aika kului hupaisasti. Iisalmi, Lapinlahti… Aamukin jo alkoi valjeta.

Kuta likemmäs Kuopiota tultiin, sitä uteliaammaksi tulivat mielet. Kallaveden siltojen yli jo mentiin ja pian ollaan Kuopiossa. Esikaupungit alkavat näkyä ja radanvarrella havaitsimme kiväärimiehiä, joilla on käsivarressa valkoinen nauha. Siis vihdoinkin perillä.

Juna pysähtyi asemalle, jossa Elja Rihtniemi ja joukko suojreluskuntalaisia oli vastassa. Kello oli kahdeksan tienoilla, matkaa oli Kajaanista tehty nelisen tuntia.

Hypittiin vaunuista asemasillalle ja järjestyttiin ryhmiin. Jo aikaisemmin oli kuulunut kaukaista ammuntaa ja nyt se kuului selvemmästi. Monen pojan syömmyksiä se vavahdutti, olihan joukossa sellaisiakin, jotka eivät juuri koskaan olleet kuulleet ammuntaa saatikka itse ampuneet. – Tämä on siis sitä sotaa.

Asemalla ei liikoja siekailtu. Kun yksi ryhmä oli jätetty viemään junaa Kajaaniin, lähdettiin kaupunkiin.  Etupatrullit kulkivat hyvän matkaa edellä ja sitten me jonossa. Kuljettiin vankilan sivu ja siitä laskeuduttiin Maljalahden jäälle. Ammunta alkoi kuulua yhä lähempää. Sala-ampujia kuului olevan kaupunki täynnänsä. Ja pian saimme tuta miten vingahtaa sellaisen kyttärin kuula. Oltiin näet keskellä lahtea menossa, kun eräästä talosta ammuttiin meitä kohti. Terävä paukaus ja vihaisesti vingahti luoti aivan päämme päällä. 

– Se oli ensimmäinen, sanoi suutari lauantaina, tuumaili joku pojista.

Kuljettiin syrjäkatuja, vihdoin uskallettiin Kauppakadulle. Laukaukset kuuluivat yhä selvemmin. Oppaat kertoivat, että tämän kadun varrella talojen ullakoilta ovat monta kertaa sala-ampujat yrittäneet saada osumaan, mutta tuloksetta. Kaikkien katseet olivat tiukasti suunnatut ullakkoikkunoihin.

Tultiin lyseolle, jonka pihalle hetkeksi leiriydyttiin. Aluksi Elja piti meille pontevan puheen ja sitten ilmestyi paikalle Pohjois-Savon ja Kajaanin sotilaspiirin päällikkö ratsumestari Malm, joka myös tervehdi meitä lyhyellä puheella.

Tämän jälkeen vietiin meidät aterialle koulun saliin. Ja lensivätpä silloin vaatimattomuuteen ja yksinkertaisuuteen tottuneet silmämme sepposen selälleen. Leipää, voita ja makkaraa rovioittain, maitohinkkejä salin perä tulvillaan, jotta riitti ruokaa suursyömäreillekin vatsansa täytteeksi. Ja tunnustettava on, että kunnostauduttiin sitä siinäkin lajissa.

Syötyä huilattiin hetki ja lähdettiin sitten taas ulos. Lyseon seiniin olivat kiväärinluodit monista kohdin jättäneet jälkensä ja ikkunoissakin oli reikiä. Aivan taistelun alussa olivat punaiset olleet valloillaan laajemmalla alalla kuin nyt ja nähneet ampua lyseotakin, kunnes ylistarolaiset tulivat ja ahdistivat heidät ryssien avaraan kasarmiin.

Lyseolta johdettiin meidät teollisuuskoululle, jossa meidät varustettiin kaikkein tarpeellisimmilla välineillä. Monikin oli lähtiessään ollut kovin keveästi vaatetettu, heille annettiin lisää sitä lajia, myöskin tuiki tähdelliset valkoiset nauhat ommeltiin käsivarteen.

Olkikupoja haalattiin sisälle ja määräys oli, että nyt oli hetkeksi nukahdettava, että voitaisiin ensi yö olla ketjussa. Vaikka edellisenä yönä ei ollut silmäntäyttä nukuttu, eikä monena yönä sitä ennen, niin ei uni tahtonut tulla. Alakerroksissa oli ylistarolaisia, jotka tiesivät jo puhua hiukan sodasta, ja heidän pakeilleen riensi moni poika kuulemaan, millaista täällä nyt oikein tulee.

Vihdoin jaettiin meille kiväärit. Ne olivat malliltaan japanilaisia ja tarkoin oli opittava niiden käytäntö, ennen kuin sai yksinään ruveta rassailemaan. Nyt sitä vasta tunsi sotamies olevansa kun kiväärinkin oli saanut kannettavakseen.

Päivä kallistui jo iltaan ja alkoi hämärtää, kun lähdettiin vartiopaikalle. Siksi oli määrätty Ukkokoti vastapäätä kasarmia. Koska matka suorinta tietä sinne olisi voinut käydä epäterveelliseksi, kierrettiin kaukaa. Ensiksi mentiin Haapaniemelle päin, oppaat ja osa I joukkueen I ryhmää etunenässä. Nyt painuttiin metsään, oppaat eksyivät tieltä ja rämmityttivät koko joukkoa tunnin verran lumihangessa, kunnes vihdoin aivan sattumalta osuivat tutuille seuduille ja veivät meidät loppumatkan kunnialla perille. 

– Nythän tässä elämä repesi, arvelivat pojat, kun Ukkokotiin saavuttiin.

Ja kohta alkoi sinne saapua kaikkea, mitä sotilas voi toivoa ruumiin virkistykseksi ja hyvinvoinniksi. Mutta kauan emme saaneet nauttia näitä etuja kun saapui määräys, että meidän I joukkueen piti kiertää Kotkankalliolle päästämään siellä olevat kuopiolaiset lepäämään. Mikäpä siinä auttoi, hyntteet ympärille ja matkalle. Ukkokodin ja Kotkankallion väliä ei ole monta sataa metriä, mutta se on aivan avonaista ja kasarmista käsin suoralla ampumalinjalla, tähtäin 500 metriä. Siitä ei siis ollut hyvä mennä, jonka vuoksi piti taasen kiertää monen kilometrin matka, jotta päästäisiin kaikki hengissä perille. Aikaisemmin näet oli tuota suorinta tietä juossut tulisessa kuulasateessa I joukkue kuopiolaisia, joista – ihme kyllä – vain yksi oli haavoittunut. 

Kuljettiin mäkiä ja notkoja ja vihdoin tultiin rautatielle. Sitä lähdettiin painelemaan kohti kaupunkia, mentiin parin vahtipatrullin ohi ja käännyttiin taas pois radalta. Kiivettiin mäelle ja siinähän oli talokin jo edessä, peitetyistä ikkunoista pääsi sentään jonkun verran valoa pilkkumaan. Kun taloon saavuttiin, oli siellä parhaillaan miehiä syömässä. Mitäpä tässä, ruvettiin taloksi ja käytiin käsiksi leipään, joka maistui eri hyvältä. Ja syötyä heti ketjuun. Kuopiolaiset ohjasivat meidät hautoihin, neuvoivat visusti tarkkaamaan eteen ja jättivät koko Kotkankallion puolustuksen meidän hoteisiimnme. 

Väsytti ja nukutti kovasti, mutta oltiinhan sodassa, etuvartijoina, eikä tullut kysymykseenkään, että silmät painuisivat umpeen.  Oli hiljaista, tarkkaavaisina kuunneltiin jokaista rivahdusta. Poks, kajahti laukaus kasarmista. Heti vastasivat äärimmäisinä oikealla olevat miehemme, ja kun punaisetkaan eivät laanneet, kiihtyi ammunta tuimaksi hiljaisena talviyönä. Pian se lakkasi ja taas vallitsi hiljaisuus.

Ääniä, askelia kuului vasemmalta. Vahdinmuutto. Ensiksi tulleet pääsevät lepäämään vielä unia silmistään hierovien tovereitten tullessa sijalle. 

– Mitä siellä kuuluu, kuiskaa veres mies entisen korvaan.

– Eipä juuri mitään, vastaa tämä ja kiirehtii taloon.

Sotajoukkojen majoitusta silmälläpitäen ei taloa ollut rakennettu. Suojat olivat pienet, mutta sopi sinne sentään kun pakkasi. Lattialla piti maata, viime yönä oli harhakuula sattunut taloon, läpäissyt pari seinää rinnan korkeudelta ja mennyt menojaan. Se oli selvä varoitus.

Yö kului rauhallisesti ja päivällä tuli II joukkueemme sijalle ja päästi meidät Ukkokotiin. Siellä oli jo eri komento. Ruokaa oli yllin kyllin, joka aika päivästä oli lämmintä kahvia saatavana voileipien kera. Vilttejä jaettiin, joten yöllä saattoi levätä niiden alla. 

Iltapäivä ampuiltiin kasarmia Ukkokodin ikkunoista. Mutta yöllä odotti taas hitonmoinen urakka. Vuotettiin näet huomiseksi etelästä päin junaa, joka toisi apuväkeä meille, ja mikä tarpeellisinta, jonkun tykin. Sitä varten oli puhdistettava punaisista radanvarsi ja edettävä Puijon rinteille saakka. Tähän retkikuntaan kuului 10 miestä, se oli vapaaehtoisista lähtijöistä koottu. 

Matkavarustukset suoritettiin huolella loppuun ja yön lähetessä oltiin matkalla. Sukset olivat mukana. Aluksi pidettiin kotitarkastukset radanvarsitaloissa. Edettiin yhä kauemmas kohti Puijoa. Erään talon luona heitettiin sukset pois ja lähdettiin nousemaan jalkaisin yhä ylemmäs. Yö oli kammottavan hiljainen, vain harvoin rikkoi kiväärin kimeä paukaus rauhallisuuden. Kuiskaillen kulkivat käskysanat miehestä mieheen.

Takaa alkoi kuulua liikehtimistä. Seisahduttiin ja pian oli luoksemme ehtinyt pikalähetti, joka ilmoitti, että meidän on palattava pois, sillä näin vähällä väellä ei puhdistamistyötä kuitenkaan voitaisi kunnolla suorittaa. Palattiin suksille ja lähdettiin suoraan Kotkankalliota kohti. Reittimme taisi sentään kulkea liian likitse kasarmista halkopinojen taa ja sorakuoppiin edenneitä punaisia, koska kulkiessamme yhtäkkiä saimme vasemmalta puoleltamme tiukan luotisateen terveisiksi. Hölkkäjuoksussa lönkyttelimme kallion juurelle yli aukeamien ja kipusimme ylös. Koska matkamme kulki Ukkokotiin, päätettiin hiihtää suoraan. Päivä oli jo tulossa, mutta oli vielä niin hämärä, että onnellisesti pääsimme perille. Uni taas maistui.

Kovin pitkään ei sentään kestänyt, kun jo herätettiin ja osa miehiä komennettiin taas Kotkankalliolle suojelemaan junaa, kun se tulisi. Osa jäi edelleen Ukkokotiin.

Juna tuli ja siinä oli 1 tykki ja 300 pietarsaarelaista. Mutta punakaartilaiset, kai luullen junan heille apua tuovan, lähtivät pitkin aukeata tulemaan sitä kohti. Mutta pian he saivat vastaansa sellaisen luitituiskun, että huomasivat, keiden kanssa oltiin tekemisissä. He vastasivat samalla mitalla ja kasarmistakin käsin kohdistettiin Kotkankalliota vastaan kiivas tuli. Tämän päivän taistelussa haavoittui seminaarilaisten joukkuepäällikkö Onni Nykänen lievästi reiteen.

Tapellessa menikin päivä pian umpeen ja hämärän tultua lakkasi laukausten vaihto vähempään. Voitto oli ollut meidän, pari vankiakin hyökkäävistä punaisista joutui käsiimme ja heidät tuotiin Ukkokotiin säilytettäviksi.

Toisia kajaanilaisia tiedettiin olevan tulossa ja odotettiin heitä Ukkokotiin. Heidän juhlallista tuloaan ei allekirjoittanut ainakaan saanut kunniaa olla näkemässä, sillä I ryhmä komennettiin puhdistamaan koko Ukkokodin ympäristöä sala-ampujista. Aivan sattumalta jouduimme sentään vastakkain tulevien kanssa ja vaihdettiin terveiset, he kotipuolesta ja me ylevästi – sodasta. Ei siinä sentään tarkemmin joudettu kuulumisia kyselemään, heillä oli kiire katon alle ja meillä oli tehtävä suorittamatta. Kun olimme rämpineet metsässä puoliyöhän saakka ja etsineet sala-ampujia, palasimme vihdoin väsyneinä Ukkokotiin, jossa veljeily äsken tulleiden ja entisten sissien välillä oli täydessä käynnissä. Vaikkakin väsymys tahtoi väkisten painaa silmät kiinni, täytyi kysellä kotipuolen tietoja tulleilta ja heille taas valehdella päivällisestä hirveästä taistelusta ja hyvin siinä eräät ennestäänkin tunnetut suurlohkojat esiintyivät edukseen ja säikyttelivät sotaan tottumattomampia. Lisäksi saimme valita kiväärit, jotka oli meille tuotu Kajaanista, jonne ne taas oli tuonut Väyrysen Eliaksen johtama hakijajoukko Oulusta. Aikaisemmin Kuopiosta saadut aseet olivat lainassa ylistarolaisilta ja he saivat nyt ne takaisin.

Loppuyö maattiin rauhallisesti, mutta vielä pimeän aikana ajettiin miehet ylös ja määrättiin valmistautumaan ratkaisevaan taisteluun: aamun valjetessa aloitettaisiin tykillä ammunta kasarmia vastaan ja ellei se johtaisi antautumiseen, ryhdyttäisiin yleiseen rynnäkköön. Oli helmikuun 8. päivä.

Joukko-osastot hajaantuivat kukin suunalleen. Kuularuiskukin oli Kajaanista tuotu, ja jääkärimme Benjamin Jauhiainen otti sen heti hoiviinsa, valitsi apulaisensa ja kuljetti sen Vesitorninmäelle. I joukkueen asemapaikaksi oli määrätty Alavan talon luota ohi kilpa-ajoradan kulkeva metsä eräälle avonaiselle kalliolle saakka. Kullekin miehelle määrättiin asemat, ampumahaudat kaivettiin lumihankeen ja odotettiin yleisen jylläkän alkamista.

Ilma oli tähän asti ollut lauha, niin että lumihangessa maatessa oli kastunut asianomaiset paikat läpeensä. Nyt rupesi pakastamaan ja alkoi sakea lumipyry. Se syyti lunta vasten silmiä ja eteensä ei nähnyt montakaan metriä.

Kello 8 tienoissa aamulla alkoi vihdoin tykinjyske. Korvat tahtoivat tukkoon mennä, kun ensimmäiset laukaukset ammuttiin. Ne eivät kylläkään osuneet maaliinsa, sillä tykille, joka yön aikana oli raahattu Huuhanmäelle, ei aluksi saatu tarpeeksi lujaa perustaa alle, vaan se petti. Lopulta pohja alkoi kestää ja laukaukset  alkoivat sattua maaliinsa.

I ryhmän ketjupaikan kohdalla oli aivan kasarmin näkyvissä mökki, joka oli tyhjä asukkaista. Ovi oli kiinni, mutta särjettiin akkuna ja mentiin sisälle lämmittelemään. Tupa oli pieni, se oli täynnä miehiä, joten vihdoin siellä rupesi tuntumaan himpun verran lämpimämmältä kuin ulkona. Sentään täytyi tähystämässäkin olla talon katolla aina joku mies.

Päivä kului. Tykki posahteli harvakseen, kiväärituli räiskyi joka puolelle ja välistä papatti kuularuiskummekin. Kasarmi näytti kuoleelta, liikettä ei näkynyt, mutta tiheään paukahtelivat kiväärit sielläkin.

Nälkäkin alkoi vaivata ja siksi päästettiinkin ryhmä toisensa perästä Alavalle, jossa saatiin kahvia ja voileipää.

Tykki oli jysähtänyt jo neljättäkymmentä kertaa, kun kohosi valkoinen lippu tankoon erään kasarmirakennuksen katolla puoli yhden tienoissa päivällä. Poikien teki mieli ampua se alas, mutta se kiellettiin ankarasti. Vähän ajan kuluttua vedettiin lippu alas, mutta kohta se taas kohosi.

Voitto oli saatu, kiitos tehokkaan tykkitulen. Ketjuista palattiin jälleen Ukkokotiin, jossa vietettiin voitonjuhlaa ”virsin, lauluin, psalttarein, harpuin, huiluin, kantelein.”

Seuraavana aamuna, se oli yhdeksäs helmikuuta, asetuttiin asentoon Ukkokodin edustalle, jossa valokuvaaja näpähytti Kajaanin sisseistä kuvan.

Klo 4 oltiin asemalla, jossa juna odotti parhaillaan. koska asemahuoneen seinällä oli vielä ryssäläiset nimikilvet, ryhdyttiin työhön ja revittiin ne alas. Junassakin tervattiin kaikki ryssäläiset lauselmat.  

Lapinlahdelle pysähdyttiin takaisin palatessa, piiritettiin työväentalo, haettiin sikäläisen punakaartin johtomiehet käsiin ja vietiin vangittuina mukanamme. Iisalmella yövyttiin. Suojeluskuntalaiset johtivat meidät yhteiskoululle, jossa maallinen majamme sai taas täytteeksi oivallista ruokaa. Yöllä piiritettiin myös sikäläinen työväentalo, vangittiin siellä ollut vahtimiehistö, etsittiin punakaartin johtajat ja kuljetettiin heidät vankeina Työväentalolle. 

Kymmenennen päivän aamuna yhdeksän tienoissa lähdettiin sitten kohti Kaanaata, viivähdettiin hetki Sukevalla, ja kolmen tienoissa alkoivat Kajaanin kaupungin äärimmäiset talot näkyä. Asemalla oli väkeä mustanaan, soittokunta soitti ja kaupungissa olleet sissit seisoivat perusasennossa. Asemalla mentiin seminaarille, jonne päämaja oli muutettu, ja syötiin siellä kipeimpään nälkään. Sen jälkeen hajaannuttiin kukin kotiinsa.

Tuhlaajapojat, jotka salaa lähtivät kotoaan olivat palanneet. Ja kaikki hengissä, vaikkakin akat olivat huhunneet jokaisen jo olevan kylmänä. Eihän se sodassa joka kuula satu, vaikka alussa niin luultiin.

Mäntyharjulla

Helmikuun 12. pnä Kajaanin sissirykmentti lähetettiin uudestaan rintamalle, nyt Mäntyharjulle, jossaa taistelimme 14. – 15. päivinä. Näistä taisteluista Kekkonen ei muista tehneensä päiväkirjamerkintöjä. Helmikuun 21. päivänä Kajaanin sissirykmentti osallistui Varkauden valloitukseen. Me kajaanilaiset taistelimme Taipaleen kanavalla. Siellä haavoittui kuolettavasti Kajaanin rovastin Johannes Väyrysen poika poika eli ”papin Eljas”, kuten me häntä kutsuimme.

Varkaudessa alkoivat sodan todelliset kasvot paljastua. Joukkoomme levisi tieto, että läheisen järven jäälle oli ammuttu vangiksi joutuneita punakaartilaisia. Osa meistä kajaanilaisista lähti Huruslahdelle katsomaan, mitä siellä oli tapahtunut. Sehän tiedetään nyt (1981), että suojeluskuntalaiset olivat ilman tutkintoa ja tuomiota ottaneet vankien riveistä joka kymmenennen miehen ja ampuneet. Kun menimme jäälle, oli siellä teloitettuja vieri vieressä. En ole selvillä, kuinka monta vainajaa siellä oli, mutta nyt kun muistelen tuota aamua, on mielessäni kuva, että niitä oli sadan tienoilla. Minun ei tarvinne sanoa, että nuoreen 17-vuotiaaseen poikaan näky Huruslahden jäällä jätti lähtemättömän vaikutuksen.

Varkaudesta lähdimme Mäntyharjun Kinnille. (Vuosisatani I) 

Kekkosen päiväkirjamerkinnän mukaan pommariryhmäksi kutsuttiin joukkoa, joka oli tammikuun 27. päivänä (2)  osallistunut Kajaanin työväentalon piiritykseen ja johon kuuluivat Eino Puranen, Onni Puranen, Eero Rihtniemi, Heikki Matikainen ja Urho Kekkonen. Samoihin aikoihin perustettuun Kajaanin sissien I komppanian V ryhmään kuuluivat Urho Kekkonen (ryhmäpäällikkö), Eero Rihtniemi (vararyhmäpäällikkö), Janne Keränen, Juha Tolonen, (etunimi epäselvä) Karppinen, Heikki Rautio, Kusti Määttä ja Yrjö (sukunimi epäselvä). Rykmentti kuljetettiin Kuopion ja Mikkelin kautta Mäntyharjulle, jonka aseman ja kirkonkylän valkoinen armeija oli vallannut punakaartilta helmikuun 14. päivänä. Sieltä siirryttiin vielä hieman etelämmäs Varpaseen.

Miklelistä Kekkonen ehtii 18. helmikuuta kirjoittamaan veljelleen Kajaaniin:

Tääll’ ollaan ja hyvin on voitu. Mäntyharjun luona oli meillä ankara taistelu, mutta vähemmällä joukolla karkotimme vihollisen. Kaikki meistä ovat terveinä. Tiistaina lähdemme uusiin otteluihin Varkauteen. Terve terve ja sano terveisiä tutuille

Veli Urho

Jatkamme Mäntyharjulta Kekkosen vuoden 1981 muistelmateoksen Vuosisatani mukaisesti:

Varpasen pysäkille kokoontuu koko Mäntyharjun valtaukseen osallistunut valkoinen armeija. Pitkin ratapengertä seisoo aseistettuja, valkopäähineisiä miehiä kuin heinää. Siinä on mukana Kuopion, Mikkelin ja Kajaanin suojeluskuntalaisia, ja on joukkoja Pietarsaaresta ja Vaasastakin. On tulipalopakkanen, armeija seisoo rintamassa, ja tuhatkunta jalkaparia tömisyttää lumista tannerta, koettaen liikunnalla karkottaa vilua. Sillä aikaa päällystö pohtii, jatketaanko hyökkäystä vai päästetäänkö joukot lepäämään. Punaisten juna pyrkii etelään päin pitkin pahoin särjettyä rataa.

Neuvottelu kestää pitkään. Vihdoin joukot määrätään palaamaan takaisin, osa kirkolle, osa aseman puolelle. Kajaanin sissien asuntopaikaksi määrätään kirkonkylän kansakoulu. Sisseillä on sukset, reput, pyssyt, valkoiset lammasnahkalakit päässä ja valkoiset nauhat käsivarsissa, niin että valkoista armeijaa ne ovat, mutta enimmäkseen ne ovat kuitenkin koulupoikia.

Kajaanin sissien ryhmässä on Kajaanin yhteiskoulun pojista Ana, Eljas Eusabius, Jukka Saarto, Urho Kekkonen eli Känä, Puolangalta Keräsen Janne ja joku pietarsaarelainen ylioppilaskokelas, joka kulkee nimellä Hiijoppi, mikä sitten miehen oikea nimi liekään. Hiijoppi on ylen matala, heikko kooltaan, ja muutenkin hiljainen mies, kaino ja ujo häpeämään, ja sellaisena kajaanilaisten hampaissa ja irvisteltävänä:

– Sotamies se on tuokin, sano piru kun Hiijopin kiväärin alta näki.

Keräsen Janne on jo vanhempi mies, sotaväen käynyt, muut koulupoikia. Kokoa hänellä on kotitarpeiksi. Jannen toinen silmä on jo kadottanut näkökykynsä, mutta viereinen sitä vastoin kahta terävämpi. Janne on tasainen ja hätäilemätön, puheissaan harvasanainen. Majapaikoissa Janne pysyttelee yksikseen, eikä nurise asunto-olojen kurjuutta, ei ruoan vähyyttä tai huonoutta, eikä mitään, joka tahtoo muita sapettaa. 

– Ken on rillinkiin ryhtynyt, sen kestäköön, sanoo Janne.

Kun sissit pääsevät kansakoululle, pannaan ensimmäiseksi tuli uuniin. Lattialle kannetaan olkia. Syödään. Sitten kaksi vuorokautta ummelleen valvoneet pojat käyvät maata. Joku jää vielä uunin viereen tupakille ja kertomaan juttuja.

Keskellä yötä kuuluu kylänraitilta melua ja huutoa. Toinen kansakoulun pihavahdeista käy katsomassa, mitä on tekeillä. Kunnantalolla on tulipalo. Siellä on vaasalaisia, joilta on tuli päässyt irti. Heillä on täysi työ saada tuli sammumaan, kantavat vettä kuin hullut ja etsivät paloruiskuja ympäri kylän. Pari heistä osuu kansakoulullekin.

– Ha’ ni brännsprutan, hihkuvat.

Tuvassa ei kukaan ymmärrä, mitä vaasalaiset kysyvät. Katsellaan vain vieraita suu auki. Sitten joku arvaa, että vaasalaiset etsivät päällystöä:

–  Joo, Rönspotti (Strömberg) on kyllä täällä. Strömbergiä mennään joukolla herättelemään.

Strömberg saadaan hereille ja eteiseen, jossa vaasalaiset odottavat, mutta ei ymmärrä Strömbergkään kysymystä. Vaasalaiset saavat lähteä tyhjin käsin.

*

Sitten rintamalinja siirtyy Mouhulle. Kajaanin sissit viedään junalla Varpasen asemalle ja sieltä rekipelillä Kinnin kylään. 

Kekkosen päiväkirjasta löytyvät seuraavat merkinnät maaliskuulta 1918:

Pe 1         Wattola vallattiin.

Su 3         Vallattiin Mouhu.

La 9         Punaiset hyökkäsivät panssijunalla. Majatalo reuhkaksi kuului 12 p. Ankara kivääri, kuularuiskutuli. Koko päivä ketjussa.

Ke 13 Punaisten juna hyökkäilee.

Ke 20 Klo ½ 9 hälyytys. Punaiset auk. hyökkäävät Ukkovuorta vasten. Hyvänen kaatui. Klo 5 pois.

To 21 Klo 12 lähdettiin Kinniin.

Pe 22 Punikit hyök. 7 pun. kaatui. Kiivas tuli Hentulassa.

Su 24 Kiivasta lauk.vaihtoa illalla.

Ma 25 Tykillä punikit poksuttelivat. Yht. lauk. Maarianilm.päivä.

Pe 29 Pitkäperjantai

Su 31 Kinnille I j. lepäämään.  (Vuosisatani 1981)

Seuraavassa Kekkosen omakätisesti kirjoittamia kuvauksia näiltä ajoilta.

Rantalassa ensimmäisen joukkueen mukana (Kajaanin Lehti Nro 28, 5.3.1919)

Jo Mäntyharjun valloitukseen mennessämme saimme tuntea Mikkelin huonon ruokajärjestyksen. Kun näet miltei keskiyöllä saavuimme sinne, vietiin meidät ensiksi VPK:n talolle, sitten lyseolle, jossa pidettiin pieni alkajaisjuhlallisuus tavanmukaisine eläköönhuutoineen, tällä kertaa kaikui niitä yhdeksän kaiken kaikkiaan. Ja näiden muodollisuuksien jälkeen annettiin meille syötävää ja vastoin kaikkien hartaita odotuksia, supistui se pariin leivänpalaseen, johonkin keitontapaiseen ja lasilliseen kaljaa. Siinä koko komeus ja arvattava seuraus tästä oli, että ruokajärjestys sai paljastaan moittivia arvosteluja.

Nyt oli punaisten voittamaton valta Varkaudessa murrettu ja kajaanilaiset sissit palanneet sieltä Mikkeliin. Kauan aikaa ei siellä sentään viivytty, sillä vatsamme oli avara ja se oli tottunut saamaan täytteekseen vahvaa ja väkevää ruokaa, ja sellaista ei voitu meille täällä tarjota, joten mieli teki ja halu paloi muille markkinoille, paremmille päiville. Kaikkien yleiseksi iloksi ja tyytyväisyydeksi saimmekin pian lähteä kohti rintamaa. Mäntyharjun asemalla jäätiin sentään odottamaan, kunnes Kajaanista saapuisi yksi joukkue riviemme täytteeksi. Ja kun ne olimme saaneet mukaamme helmikuun 25. päivän tienoilla, lähdimme junalla Varpasten pysäkille ja siitä noin kuuden kilometrin päässä olevaan Kinnin kylään hevosilla. 

Oli jo aamuyö kun matkaa maantiellä tehtiin. Tie oli mäkistä, kuten sielläpäin on tavallista ja matka tahtoi ylämäkien kohdilla edistyä hitaasti. Siitä sai taas Huttusen Jussi hyvän syyn haukkua kyytimiehelle seudun huonoutta Kajaanin rinnalla. Täällä etelässä kun on mäet tuollaisia pieniä mäkipahasia hutuhuttunaan, mutta siellä pohjoisessa ovat maantiet aivan tasaisia. Ja sitten kun tulee mäki, niin onkin siinä kolme kilometriä aivan kuin seinää.  Kyytimies kuunteli ihmeissään ja meillä oli täysi työ hillitä nauruamme, sillä kun Jussi valehteli, ei toisten tarvinnut parannella. 

Pianhan tuo kuusi kilometriä meni, sillä oli totuttu toki pitempiinkin matkoihin Mäntyharjua ja Varkautta vallattaessa. Valoja alkoi välkkyä edessämme ja kohta ajoimme Kinnin kylän Pärttylin talon pihalle, josta ensimmäinen joukkue poikki peltojen kuljetettiin läheiseen Nuutin taloon. Pirtti siellä oli pikkuinen ja vain hädintuskin sopi limittäin lattialle nukkumaan. Nelikerrassa sinä yönä Nuutin pirtissä nukuttiin lattialla, penkillä, pöydällä ja uunilla. Ei silloin joudettu ajattelemaan, kuinka monia kuutiometrejä miestä kohti ilmaa tuli yön ajaksi, eihän toki. Toisinaan sai tyytyä hyvinkin pieneen määrään, toisinaan ulkona nukkuessa oli koko laaja avaruus käytettävänä. Ja se oli paljon se.

Unettomuus ei vaivaa virkuintakaan tällaisilla retkillä ja kohta kuorsasikin koko pirtti vanhurskaan unessa. Vahtimiehistö piti joukkueen sentään pitää koko yön ajan, kaksi miestä oli Mouhun pysäkiltä tulevan tien risteyksessä, yksi talon pihan takana ja neljäs pihassa. Ensimmäinen ryhmä vahti tietenkin ensiksi, sillä sen joskus sangen mieluisa velvollisuus, joskus epämieluisa tehtävä on joutua ensiksi vaivaan.

Yö kului rauhallisesti, kuten monet yöt sitä ennen. Nukuttanut oli hyvin ja se oli pääasia. Mukanaan oli uni tuonut virallisen ruokahalun, joka aamulla herätessä heti tyydytettiin.

Jo ensimmäisestä päivästä Kinnin kylällä uhkasi muodostua varsin mielenkiintoinen. Oli näet samana päivänä Mouhulta käsin äärimmäiseen kylän taloon Rantalaan saapunut punakaartilaisjoukko, joka oli sieltä kaikin mokomin ajettava pois takaisin omalle maalleen ja se tehtävä annettiin Kajaanin sisseille.  Eihän kylällä tosin ollutkaan entistä miehistöä kuin muutamia rakuunoita.

Sotasuunnitelmakin oli pian valmis ja jokseenkin mainio. Keskipäivällä piti pääjoukkojen hyökätä pitkin talvitietä Rantalaan ja sieltä ajaa punaiset pois Mouhulle. Ensimmäisen joukkueen ensimmäinen ryhmä lähetettäisi sen tien viereen, jota myöten  pakenevat saapuisivat ja väijyksistä aloittaisivat tulen heitä vastaan. Näin ollen vihollisen tappiot tulisivat mahdollisimman suuriksi.

Jo aamupäivällä lähti ensimmäinen ryhmä hiihtäen kohti määräpaikkaansa joukkuepäällikkö Erkki Strömbergin johdolla. Oppaiksi saimme pari mikkeliläistä rakuunaa, jotka ratsastivat edellä ja näyttivät tietä. He johtivat meitä aluksi läpi metsän ja sitten yli aavojen selkien, mutta kohta saavuttiinkin seuduille, joista he eivät olleet ollenkaan perillä. Pian sai joukkomme ryhtyäkin toimimaan oman ymmärryksensä mukaan. Rakuunat jäivät erääseen lahteen huoltamaan jonkinlaista yhteyttä kylässä olevien päävoimien kanssa.

Kuten myöhemmin hyvin opimme tuntemaan, on koko Mäntyharjun pitäjä erittäin mäkistä maalaadultaan. Kukkula kukkulan vieressä, jyrkkiä rinteitä tuhkatiheässä ja syvät notkot kumpujen välillä. Nousimme järveltä metsään alkaen edetä siihen suuntaan, jossa arvelimme vihdoin tapaavamme punaisten reitit. Kiipeilimme mäkiä ylös ja laskimme niiden rinteitä alas, tähystelimme korkeimmalta kohti ympäristöämme, mutta ei näkynyt elävää olentoa. Teroitimme korviamme, mutta ei ääntäkään kuulunut, joka olisi antanut aihetta epäillä vihollisen läheisyyttä. Valtavan majesteetillisena lepäsi maisema lumivaippaansa kääriytyneenä. Talvinen aurinko loi kirkasta valoaan hohtoisille lumikentille ja hanki kimalteli tuhansissa kristelleissa. Vallitsi syvä hiljaisuus, lumi kahisi suksien alla ja joskus lehahti lentoon joku pelästynyt lintu miesjoukon edestä. Luonto kuvasi rauhaa, sodan kauhut olivat vielä kaukana, mutta pian häiritsimme tyyneyden, pian paukkuivat kiväärit ja viheltävät kuulat tuottaisivat surmaa ja kuoloa. Olimme rauhanhäiritsijöitä, sellainen mielikuva tahtoi väkistenkin hiipiä mieleen. 

Kuljettuamme parin kilometrin verran siitä paikasta, minne olimme jättäneet rakuunat, tapasimme vihdoin vihollisen jättämiä jälkiä. Parhaillaan hiihdimme pitkin korkeaa harjannetta, kun tapasimme tien, poikki harjun ja sitä myöten näkyi aivan äskettäin kulkeneen miesjoukko jalkaisin ja olivat he mukanaan vetäneet kelkassa kuularuiskua. Tarkastelimme lähemmin seutua ja huomasimme pienen töllin lähellä. Menimme sinne ja tapasimme vanhan haudan partaalla olevan pariskunnan. He kertoivat aamusella kulkeneen tätä kautta suuren miesjoukon, jolla oli mukanaan ollut kaksi ”tykkiä” kuten ”faari” konekiväärejä nimitti.

Olimme siis oikeilla jäljillä. Ja sangen edullisella paikalla lisäksi. Kun näet asetuimme harjanteelle ketjuun tien poikki, saimme sitä pitkin meitä kohti peräytyvän vihollisen päästää vaaratta kymmenkunnan metrin päähän ilman että se meitä huomaisi ja vasta sitten aloittaa tulen. Ja varmasti heistä jokainen olisi ollut tuhon oma, sillä eteenpäin he siitä eivät mitenkään olisi voineet päästä ja jos mielii pakosalle pyrkiä, olisi heidän täytynyt vetäytyä takaisin harjanteen alla olevan niityn yli ja siihen meillä olisi ollut taas oiva tilaisuus paahtaa. Harvoin sen edullisempaa väijytyspaikkaa löytää etsimälläkään.

Odotimme toivorikkain mielin, milloin vihollinen alkaisi näkyä. Toivoimme nyt koittavan tilaisuuden, jossa saimme harjotella sissimistä ja ”kyttäämistä”. Aika sentään kului kulumistaan, mutta ristinsieluakaan ei ilmennyt miltään puolen. Vihdoin pitkästyimme odotukseen, pari meistä lähti tiedustelemaan ja yksi sai tehtäväkseen käväistä rakuunan luona, jos häneltä saisi tietoja, mikä on syynä ettei saada tapella. Tiedustelijat risteilivät metsässä kotvan, mutta ei taloja eikä ihmisolentoja tullut vain näköpiiriin ja tyhjin toimin saivat he palata takaisin. Pian ehti myös rakuunan luona käynyt takaisin ja hän kertoi, että päällystö oli antanut joukollemme määräyksen palata pian pois, sillä hyökkäys Rantalaa vastaan oli muka epäonnistunut. Näin ollen ei jäänyt meille toivoa päästä väijytyspaikassamme vihollisen kanssa kosketuksiin ja sen takia lähdimme kohti Kinnin kylää ja majoituimme Ylä-Rassilan taloon, kuten oli käsketty ja ryhdyimme pitämään tarkkaa vahtia Mouhulle käsin. Vasta siellä saimme tietää pääjoukkojemme hyökkäyksestä Rantalaa vastaan seuraavaa:

Puolenpäivän aikaan oli hyökkäysjoukko lähtenyt kulkemaan kohti mainittua taloa pitkin tietä. Eduspatrullina oli ratsumiehiä ja heidän jäljessään lisäksi etujoukko jalkamiehiä, joita taas seurasi pääosasto. Vähän ennen taloa pysähdyttiin ja pidettiin sotaneuvottelua. Ei oltu aivan varmoja siitä, kuinka paljon vihollisia olisi, mutta silloin hyppäsi reipas kymenlaaksolainen, Mikkelin ratsuosaston rakuuna Ruonala hevosen selkään ja lupasi käydä punaisten pihavahdilta sitä kysymässä. Hän ajoikin Rantalan riihen luo, jonka nurkan takaa punaisten vahti ampui häntä (??) metrin päästä. Ensi kerralla ei hän käden kai pelosta vapistessa osunut maaliin, mutta toisella kerralla sattui ja Ruonala putosi kuolleena hevosen selästä, joka sentään palasi omiensa luo. Kuullessaan laukaukset arvasivat meikäläiset tiedustelijan kohtalon. Pian lähtivät he etenemään kohti taloa ja vasta sen likellä pysähtyivät hetkeksi taisteluasemissa. Punaiset olivat kuitenkin arvanneet tuhonsa tulevan, jos jäisivät odottamaan hyökkääjiä, joiden tiedustelijan olivat surmanneet. He kokosivat kiireesti kamppeensa ja nopeasti lähtivät pakoon yli jään. Kun meikäläiset ehtivät taloon vihdoin, niin huitelivat pakoon lähteneet jo kaukana järvellä, miltei parin kilometrin päässä. Jauhiaisen Benjaami, taitava jääkärimme, ohjasi konekiväärinsä heitä kohti, mutta matka oli kerennyt venähtää jo liian pitkäksi, joten ammunta jäi tuloksettomaksi. Pian pääsivät he suojaan erään niemen taa.

Rantalan valtaus oli näin olleen onnistunut, mutta alkuperäiset suunnitelmat täyttyivät vain puoliksi. Punaiset näet valitsivat onnekseen paluumatkaansa varten toisen tien mitä olivat taloon menneet,  ja sen varressa ei ollut ”kyttääjiä”, joten he pääsivät ehjin nahoin takaisin omiensa luo. Mistä taas oli saanut alkunsa meille annettu tieto, että hyökkäys Rantalaa vastaan oli epäonnistunut, emme saaneet tietää.

Oli ilta alkanut jo hämärtyä, kun tuloksettomalta retkeltämme Rassilaan saavuttiin. Mieliala oli paljon matalammalla, hyvät suunnitelmat olivat menneet tyhjiin. Paljon hitaammin kävi kulku kuin mennessä, valkoisiin paitoihin puetut suksimiehet hiihtivät kuin kuolon kylmät haamut hämärtyvänä iltana. Heti taloon päästyä ryhdyttiin ruumista ravitsemaan, mitä sattui mukana olemaan. Joukkuepäällikkö Rönspotin Erkki lähti Puustelliin, päämajaamme ja lupasi sieltä hankkia lisää miehiä Rassilaan. Siihen asti saimme me vahtia. Ja tiukkaa se olikin. Yhden ryhmän piti koko yö miltei alinomaa valvoa, vahtipaikkoja oli kaksi ja miehet vaihtuivat kahden tunnin päästä. Kolmen miehen täytyi kerrallaan olla ulkona, ja kyllä siinä ennestäänkin väsyneiden miesten tarmoa koeteltiin, että ei vain nukahtaisi vartiopaikalle. Toinen niistä olikin korkealla kalliolla, joka laskeutui äkkijyrkästi alas järveen. Siinä, selkä vasten petäjää, alla kuusen havuja pehmikkeenä, kivääriin nojaten, istuttiin ja silmä kovana kuin sarkanappi tähystettiin eteenpäin järvenselälle, joka avautui harmaana läikkänä mustien metsien keskellä.

Se yö oli pitkä, mutta loppui sentään heti, kun päivä alkoi koittaa. Se on ollut vahva sääntö jo pitkän aikaa. Rassilaan oli saapunut vihdoin odotettu vartioväki kolmannesta joukkueestamme ja me pääsimme Rantalaan oman joukkueemme luo. Siellä viivyttiinkin sitten useampi päivä.

Rantalassa ensimmäisen joukkueen mukana (Kajaanin Lehti nro 27, 7.3.1919)

Rantalan talo on Varpasten järven (3)  rannalla, noin kuuden kilometrin päässä Mouhun pysäkiltä ja pari kolme kilometriä Kinniltä. Sutelan talo on taas siitä etelänpuolella noin kilometrin päässä ja siinä majaili II joukkueen miehiä. Talojen välillä on korkea mäki, ja Sutela tulee sen päälle Rantalan jäädessä avonaiselle tasangolle sen juurella.

Joukkueemme joutui etummaiseksi vartioksi vihollisiin käsin. Sentakia oli vahdinpitokin sangen tarkkaa. Ulommaisin etuvartio oli noin kolme kilometriä Mouhulle tien varressa erään lammen rannalla. Siitä kilometri taloon päin oli muutaman korkean kukkulan laella vartio ja talon pihassa oli samaten yksi. Kaikkiin näihin kuului kaksi miestä ja vahtiminen oli määrätty kahdeksi tunniksi. Kostoretkeä Kinnille olivat punaiset uhkailleet ja sitä odotettiin joka hetki, alati valmiina torjumaan sellaiset.

Rantalan pirtti ei ole järin isokaan, mutta hyvin siihen sentään mahtui yksi joukkue. Lisäksi oli kaksi kamaria talossa, jotka n.k. esikunta heti valtasi. Toisen se luovutti sentään talon ”komendantille”, Strömbergin Erkille ja muutamille hänen tovereilleen tyytyen itse toiseen.

”Esikunnan” synnystä sananen. Matkalla Varkaudesta Mikkeliin pälkähti eräiden nuorten miesten päähän muodostaa jonkunlainen esikunta ensimmäisen joukkueen yhteyteen, joka tulisi huolehtimaan joukkueen sisäisestä järjestyksestä ja vallitsevasta hengestä. Samalla se olisi joukkueen alaikäisten jäsenten holhooja ja opastaja sodan polkuja astellessa ja yleensäkin alaistensa vaalija ja suojelija. Vaikkakin jalot ja pyhät tarkoitusperät esikunnalla oli, ottivat monet kerrat joukkueen jäsenet leikin kannalta koko puuhan ja suurimmaksi osaksi sitä varten se oli alkuaan perustettu. Monet hauskuudet se tuottikin kaikille. Lienee syytä mainita sen jäsenet. Siihen rupesivat seuraavat ensimmäisen joukkueen ensimmäisen ryhmän sotilaat: Esikuntapäälliköksi Eino Lönnholm alias Löfgren kapteenin arvolla, myöhemmin hänet korotettiin staapikapteeniksi. (Virkaan rupeamistaan hän perusteli sillä, että silloisen Vuoksen rintaman v.t. ylipäällikön kapteeni Arne Sihvon entiset saappaat olivat nyt hänen jalassaan). Jäseniksi Hurskais-Antti luutnanttina, Huttus-Jussi arvoltaan jahtimestari, ja Oikaris-Leevi arvoltaan sotarovasti sekä allekirjoittanut arvonimellä tallimestari (Ei mitään väärinkäsityksiä).

Tällaisena se pysyikin kokoonpanoltaan, eikä siihen suostuttu muita ottamaan. Rihtniemen Eero, joka oli  kyllä ensimmäisessä ryhmässä useasti suoraan sanoen röyhkesi pyrkiä päästä joukkoomme, mutta koska hän on – kuten tunnettua – yletön suursyömäri, jonka pahan tavan vaikutuksen olimme monet kerrat saaneet sangen selvästi tuntea, niin emme suostuneet hänen esityksiinsä. Kun esikunnalle valittiin erityinen muonamestari, pyrki Eero tähänkin, mutta valitsemistilaisuudessa hänet heti ensiksi raakattiin. Mitäs meille olisi jäänyt syötäväksi jos hänet muonamestariksi.

”Esikunnalla” oli kamarissa puolittain siedettävät olot, mutta pirtissä ei ollut niinkään kehuttavat. Jo Mäntyharjussa ryssien kasarmissa asuessamme lienee matkaamme liittynyt meille tähänasti aivan vieraita seuralaisia. Koska puhtaita vaatteita ei saanut kotviin, eikä kylpyjä sitä vähemmin, niin saivat ne pelottavan laajuuden. Hellittämätön sota oli julistettu niitä vastaan, mutta se näytti turhalta. Alussa oltiin hiukan kärsimättömiä kutsumattomille vieraille, mutta lopulta niihinkin totuttiin.

Aika kului nopeasti. Vahtivuoroja ei ollut erityisen sakeaan ja väliajat lensivät kuin siivin. Kun ei muuta työtä ollut niin korttipeli oli muodissa ja paksun sahapölkyn ääressä istui mustanaan miestä. Milloin norri alkoi tympäistä niin muutettiin rahapeliksi, mutta koska varallisuus oli yleensä heikkoa tyydyttiin vähäisiin panoksiin. Pääasiassa pelattiin viiden pennin katkoa yhdeksästä poikki ja ”korvista” sai ”kukkua”. Ei tällöin kovin mahdottomiin kerennyt mennä vaikka yöt olisi läiskinyt. Lisäksi tuli vähien rahojen yksille keräännyttyä peli vieläkin vaarattomammaksi, se tuli näet koko nimeltään kaikkine määritelmineen olemaan ”viiden pennin katkoa yhdeksästä poikki leikinpäältä ja velaksi, kukkua saa korvista.” Uhkapeliä se ei ainakaan ollut. ”Norrikuninkaan” peljättyä valtikkaa heilutteli Lehikoisen Antti ja useimmat norrit veti Saarron Jukka nahkoihinsa. Lopulta hän, vaikka onkin lojaalisimpia nuoria miehiä mitä tunnen, tavallisesti suutahti ja heitti pelin pois, saatuaan parin kolmen tunnin aikana kaikki pelit itseensä. Rannekinhan siinä sellaisessa heltyy, sillä vanhan esi-suomalais-ugrilaisen tavan mukaan teki hävinnyt työn ja oppi pelaamaan. Pian hän sentään leppyi ja esitti korttisakille, eikö häntä voitaisi uudelleen ottaa toveruuteen. Ja kernaasti siihen pojat myöntyivät ja taasen sai hän olla Antin raskaan ja painostavan käden alla ja tehdä työtä.

Ruokaa meille tuotiin Kinniltä. Siellä oli päämaja ja sieltä johdettiin koko komppaniaa. Ylimpänä määrääjänä ravintokysymysten alalla oli sissi Sinervo (4).  Hänet oli havaittu siihen virkaan erityisen toimeliaaksi ja tarmokkaaksi ja siirretty varsinaisista asejoukoista, joissa hänet kylläkin olisi mielihyvin pidetty, huolehtimaan miehistön vatsojen täytteestä. Eikä siihen virkaan parempaa olisi saatu etsimälläkään, ei ainakaan meidän joukosta. Vaikka me itsekukin olimme jotakuinkin röyhkeitä vaatimaan, oli hän sentään ”yliveto”. Jos hän nimittäin lähti intendenttivirastosta hankkimaan jotakin, niin sai olla miltei varma, että kyllä silloin saatiin. Ja jos ei hän saanut, mitä olisi tarvittu, niin ei ihmisvoimin ollut sitä hankittavissa. Kinniltä kun näet ruokavarat loppuivat, niin sähkötettiin sieltä Mikkeliin, että huomenna Sinervo saapuu hakemaan uutta. Tämän kuultuaan pälyilivät intendenttiherrat koko päivän piilossa ja koettivat välttää kosketusta tuon hirviön kanssa. Mutta Sinervo saapui Mikkeliin, juoksi virastosta toiseen, etsi herrat käsiinsä ja parabellumia uhkaavasti heilutellen, silmät salamoiden pahaenteisesti ja kauheasti kiroillen hän sai röyhkeydestään tunnetut rintamantakaiset muonitus- ja vaatetusherrat säikähtämään. Päästäkseen hänestä he luovuttivat kaiken mitä hän vaati. Sinervossa he olivat tavanneet parempansa röyhkeydessäkin.

Kuria ja järjestystä hän vaati niissä asioissa, joissa oli määräämässä. Toisinaan voivat hänen säädöksensä olla hyvinkin pikkumaisia, mutta niitä täytyi totella, jollei haluttanut joutua vähemmän miellyttäviin kohtauksiin hänen kanssaan. Vaikkakin hänen räyhäämisensä ei poikia aina miellyttänyt,  täytyi heidän tunnustaa, ettei sen parempaa muonamestaria olisi voinut saada.

Kenttäkeittiönkin oli Sinervo Mikkelistä saanut ja sillä hän kuljetti ruokaa hajallaan pitkin kylää  majaileville joukoille. Kaksi kertaa päivässä hän saapui joka taloon, mutta me Rantalassa olijat jouduimme usein sangen huonoon asemaan, koska ollen kauimmaisin talo sai se vasta viimeiseksi keittiön vieraakseen. Sattuipa että väki edellisissä taloissa oli ollut niin nälkäistä, ettei meille jäänyt kuin keittiön pohja nuoltavaksi. Näin ei sentään monet kerrat käynyt, sillä huomauttuaan keiton vähenneen, pysäytti Sinervo hevosen, ammensi lunta keittoon ja kiehautti seoksen matkalla. Näin ollen emme aivan ilmankaan jääneet, vaikka monesti keitos oli laihanpuoleista.

Kerran muutamana iltana ei soppalähetystä kuulunutkaan, vaikka kuinka olisi odotettu. Pojat olivat sangen nurjalla tuulella, kun heidän täytyi keveällä vatsalla kyykähtää yölevolle. Mutta hetken päästä saapuikin Sinervo, herättää ensiksi ”esikunnan” ja sitten käy karjumassa pirtissä nukkuvat hereille hernekeiton syöntiin. He nousivat sangen väkinäisesti, haukkua nalkuttivat vähän väliä muonamestaria huolimattomuudesta, kunnes tämä vihdoin suuttui ja uhkasi tappaa suulaimmat. Sen uhkauksen kuultuaan pojat vaikenivat, mutta sadattelivat häntä sielussaan.

”Esikunnalle” Sinervo sitten kertoi viivähtämisensä syyn. Näet hän läheni Rassilaa rauhallisena, hevonen vetää jutuutti rekeä, johon keittiö oli sijoitettu. Hernesoppa kiehua porisi kodikkaasti, hän työnsi puuta sen alle ja kiroili ajajalle, että hevosen pitää kulkea nopeammin, sillä oli myöhästytty tänä iltana jo aika pahoin ja oli kiire miesten luo. Savutorvesta sinkoilivat säkenet ylös korkeuteen ja ajaja vastasi jotakin mutisten partaansa. He saapuivat juuri Rassilaan kohoavan jyrkän mäen alle, kun yht’äkkiä sen päältä aloitti pihavahtina olevat kiivaan kivääritulen keittiötä vastaan. Mukana ollut neiti Ingman heittäytyi pitkäkseen, mutta hän veti parabelluminsa esille ja sitten ryhtyi huutamaan, haukkumaan, soimaamaan, sättimään ja kiroamaan ampujia ja teko olikin pian havaittava. Hetken ammuttuaan huomasivat pihavahdit erehdyksensä ja lakkasivat ampumasta. He olivat näet luulleet tulijoita punaisiksi, heidän hyökkäyksiäänhän sai joka hetki vartoa. Nyt kun alhaalta kuului kovaa ääntä ja tulenkipineniä, eivät he joutaneet asiaa harkitsemaan sen enemmän, tuomitsivat tulijat punaisten kuularuiskuosastoksi ja aloittivat tulen.

Kun keittiö vihdoin pääsi mäen päälle ja Rassilaan, kutsutti hän luokseen nuo ampujat ja haukkui heidät niin pehmeiksi, että varmaankin tapahtuman muistavat kauan aikaa. Sellainen oli syy hänen viivähtämiseensä.

Me koetimme haukkua Rassilassa olevia parhaamme mukaan ja hyödyimme siitä sen verran, että saimme Sinervon lupaamaan meille, ettei hän tästälähin vie soppaa ensiksi Rassilaan vaan tuo sen meille, sillä kostaa näin sen verran ampujille, ja kiroili eri julmasti. 

Ana oli Kinnin komendanttina (Kajaanin Lehti 7.2.1919)

Kelpasi sen Anan (5)  olla ja elellä, sillä alati oikullinen onnetar oli kerrankin kääntänyt viehkeät kasvonsa Anaan päin ja antoi hänen tuta kouraantuntuvan selvästi, miltä olo tuntui hänen suloisen suosionsa paisteessa. Ja aavistihan Ana toki tämän, suu makeasti maireissa ja – luvalla sanoen – himpun verran rasvainen naama loistaen pyöreänä ja täyteläisenä kuin elokuinen kuu, nautti hän onnettaren lahjoittamia etuisuuksia. Hän oli nimittäin Mäntyharjun pitäjän Kinnin kylän ”komendantti”, päällikkö joka vastasi kylän turvallisuudesta ja rauhasta. Ja mistä kaikesta tämä arvo ja menestys?

Ana makaili Nuutin talossa uunin päällä kupo olkia vuoteenaan ja loi tutkivan katseensa menneisyyteen. Hänen sielunsa terävien silmien eteen astuivat hänen elämänsä tähänastiset huippusaavutukset, kuinka hän kerran löi Jannen Väntsiä kivellä päähän ja hivahutti veli Jalia toisekseen suksella, että se krapsahti kuin ruoko poikki. Sen jälkeen tuli juhlallinen nimennäytös, jossa hänen jalo päänsä korsiteltiin pajulehväseppeleellä osoitteeksi uimakandidaatin arvosta ja siihen liittyvistä taidoista sekä toinen näytös, jossa hän pudotti itsensä korkeasta kolmannesta kerroksesta alas Vellamon neitojen helmaan. Sitten oli väliä, kotvan sielun silmät harhailivat oudossa erämaassa, jossa ei valonpilkahdusta näkynyt, kunnes se yht’äkkiä päättyi ja hän havaitsi itsensä uljaana ryhmäpäällikkönä rintamalle lähtevässä joukossa, korotettu arvoon, koska oli ollut mukana jo Kuopiossa, ja siten jo sotavanhus mies, joka oli ”kruutia haistellut”. Ja nyt oli ryhmän johtaja Ananias Kinakuonosta, kuten häntä alaisensa alituinen irvihammas ja koiranleuka Kärnän Jeppe haukkui, tullut sanotun kylän komendantti.

Ana heräsi mietteistään poikien isoääniseen puheluun. Hän ryhtyi kuuntelemaan ja – voi taivahan tomua – hänen ryhmänsä hankki kapinaa esimiestänsä vastaan. Luulivat kaiketi hänen nukkuvan. Ryhmän varapäällikkö Esa johti puhetta.

– Ja mikä haka se tää Ananias luulee olevansa. On se sen lantaliiterin haka. Liekö käynyt rippikouluakaan? Ja semmoinen mies meille ryhmäpäälliköksi. Ei kun lojuu uunin päällä päivät pääksytysten, tuskin syömään tulisi, jos ei nälkä pakottaisi. Ja minkälainen kirjamies. Iltasella se tuossa pöydän ääressä pari tuntia hikoilee laatiessaan vahtilistaa yön ajaksi ja töhrii kosmoskynällä turpansa siniseksi ja punaiseksi kuin… sanonko mä. – Ja sitten komentelee isosti. Päätetään pojat, että jollei se lähde vahtiin kuten me muutkin, niin selkään loikutellaan. 

– Sakin hivutusta, rähähtivät pojat vastaan.

Ja Rajanteri nauroi nurkassa, että maha hetkui.

Ana kuuli uunille kaiken. Hän muisti, että sotapäälliköt tavallisesti puhuvat kapinoitseville joukoille ja kömpien istumaan uunin laidalle, rupesi puhumaan leveästi kuten tapansa oli.

– Mitä sen —ttia te meinaatte. Vai esivaltaa vastaan te aiotte asettua. Rippikoulun olen minä käynyt ja jos ette tottele minua niin haen Mäkäräisen. Ja minä olen tämän kylän komendatti ja valta on minun.

Puhuttuaan näin hän vaikeni ja loi julman katseen alas. Pojat olivat ihmeissään kerääntyneet hänen jalkojensa juureen ja töllistelivät ylöspäin. Yht’äkkiä tönäsi Jeppe Esaa kylkeen ja osoittaen Anaa sormellaan kysyi hän:

– Tämäkö se on se komendantti?

– Tämähän se, vastasi Esa.

– Vai tämä. Näkyy olevan puolikomea mies.

– Komiahan se ”komendantti”.

– Harvassa vain herjalla korvia.

– Ja suuta sitten korviin ja mahaa polviin.

– Mutta kovin se on korkialla.

– Ylevä mies muutenkin.

– Mutta alenee se nyt, hihkaisi Jeppe ja tarttui Anan koipiin. 

Pian makasi tämä lattialla ja Esa elikkä Eljas Eusebius ratsasti selässä.

Kun Ana vihdoin kömpi ylös, hän suuttui ja hihkui kovalla äänellä.

– Mitä. Tiesittekö te ketä vastaan nousitte.Tämä oli majesteettirikos.

Pian hän leppyi sentään, sillä kyllä hän leikin käsitti ja olivathan kaikki hänen ryhmänsä pojat vanhoja kasvinkumppaneita. Ikää oli soltuilla neljästätoista kahdeksaantoista ja itse ”komendantti” oli kahdenkymmenen korvilla. 

Ryhmä asui, kuten sanottu, Nuutin talossa. Emännän kanssa oli Ana hyvissä väleissä, taisi muori toivoa vävypoikaa tästä itselleen, ja siksipä iltalypsyyksestä sai ”komendantti” pari litraa maitoa. Koska pojat saivat tyytyä puoleen litraan olivat he hiukan esimiehelleen sisuuksissaan ja monet kerran kun tämän silmä vältti, kurnivat he maitoa hänen astiastaan ja kaatoivat vettä sijalle. Kun Ana sitten hörppi vesimaitoa sadatteli hän kiivaasti Nuutin lehmien huonoutta. Sattuipa hän kerran huomauttamaan emännällekin laihasta maidosta, mutta silloin oli hänelle käydä huonosti. Emäntä uhkasi näet lopettaa maidonannin kokonaan, koska se ei kelvannut. Lipevänä miehenä Ana sentään saattoi asiat entiselle tolalleen.

Kauan aikaa pettivät pojat onnekseen Anaa, mutta kerran läikähti vettä astiaan niin paljon, että vesimaitoa tuli olemaan enemmän paljonkin kuin aikanaan maitoa oli ollut.  Ana tuli ja näki maidon lisäyksen ja ihmetteli:

– No, mikä …. tätä siunaa kun enenee enenemistään. Tuokaapa emäntä toinen astia alle, ettei maahan mene.

Mutta kun hän sitten maistoi astiasta ja äkkäsi kun pojat virnuilivat ivallisesti, arvasi hän koko juonen. Hän tuumasi, että röyhkeää peliä pojat ovat pitäneet mutta rauha säilyi edelleenkin.

Puustellin talossa, jossa esikunta majaili, oli ruoka-aika parhaillaan. Pojat aikoivat lähteä syömään, mutta Ana kielsi tämän ankarasti ja lupasi vain kaksi miestä kerrallaan menemään. Muiden piti odottaa, kunnes nämä tulivat pois. Tähän järjestykseen eivät pojat kuitenkaan suostuneet, vaan lähtivät kaikki murkinalle. ”Komendantti” kauhtui tätä, häntä ”katkotti” suunnattomasti, kun hänen käskyjään ei toteltu. Pojat olivat pihalla menossa, hän tempasi kiväärin naulasta ja juoksi avopäin portaille. Hän mölisi ja karjui rumasti, ja lopuksi uhkasi ampua jokaisen, joka ei häntä tottele. Kun apua ei uhkauksista ollut, ryhtyi hän rassaamaan kivääriään, ja katso: se pamahti ja kuula vihelsi poikien pään oli. Enin tästä säikähti Ana itse, oli lentää istualleen, mutta säilytti mielenmalttinsa ja vannoi kostavansa.

Kun pojat sitten iltasella olivat kotosalla, ilmestyi Ana pirttiin ja oli hänellä mukanaan rillisilmäinen joukkuepäällikkö, joka luki ankaran tuomion jokaiselle, joka ei esimiestään tottele. ”Komendantin” keltainen naama loisti vahingonilosta, kun pojat noloina kuuntelivat ripitystä. 

Oli taas ilta ja Ana istui pöydän ääressä ja kosmoskynä kädessä laatihe vahtilistaa yön ajaksi.Turpansa oli hän jo saanut rähjääntymään taivaan kaaren väreihin. Vaikeaa oli työ, jo pari tuntia oli hän ahertanut kunnes hän vihdoin huokasi helpotuksesta ja huusi emännälle että minne on se naula hävitetty johon vahtilista ripustetaan. Eihän tämä sitä tiennyt, mutta Alma, talon tytär, toi nelituumaisen ”raaspiikin” jolla vahtilista sitten kiinnitettiin seinälle julkiluettavaksi. Vahtipaikkoja oli kolme, Mouhun tien risteys, Nuutin riihen tausta ja esikunnan porstua.

Tyytyväisenä työn tuloksiin köllähti ”komendantti” penkille pitkälleen levätäkseen hetken ja sitten kiivetäkseen uunille nukkumaan. Mutta uni saavuttikin hänet jo tähän ja pian kaikui kuorsaus yli pirtin. Pojat keksivät taas koirankujeita. Esan piti puhdistaa ruosteista pyssyään. Hän vei sen Anan korvan juureen ja laukaisi. Unenpöpperöstään hyppäsi ”komendantti” ylös, hieroi silmiään ja hapuili kivääriään käteensä ja mölisi:

– Mitä h— ttiä? Onko ne punikit jo ovella, ampukaa pojat vääräuskoisia.

Esa kajahutti raikuvan naurun, johon Jeppe ominaisella tavallaan yhtyi. Ana huomasi taas petetyn itseään, mutta ei sen rumemmmin suuttunut, lupasihan vain hän patrullia, jos vielä hänet kesken uniensa herätettiin. Sitten kömpi hän uunille.

Joka yö tuli jok’ainoan vahdinmuutoksen aikana riihen takana oleva mies pirttiin, repi Anan hereille ja typerännäköisenä kysyi kenen vuoro oli mennä vahtiin. Mutta komendantti suuttui, haukkui herättäjän aluksi ja lisäsi:

– Etkö, sen homehinen, näe vahtilistaa seinällä. Minua ei saa herättää, katso siitä ja herätä kenen vuoro on.

Näin sanottuaan painoi hän päänsä olkiin ja rupesi kuorsaamaan.

Kuitenkin joka kahden tunnin perästä hänet herätettiin, samanlaisilla tuloksilla (6). 

Mouhun taistelu

(alkuperäiset käsinkirjoitetut muistiinpanot):

Yöllä klo 1 aikaan tämän kuun 3. päivänä hälytettiin hereille I kajaanilaisten komppanian I joukkue, joka majaili Mäntyharjun Turkinkylässä. Varustauduttiin täydelliseen taistelukuntoon ja klo 2 tienoilla lähdettiin hevosilla kohti Mouhun pysäkkiä. Yllämainittu E. Strömbergin johtama joukkue oli määrätty etujoukkona puhdistamaan tietä pääjoukolle, jonka oli määrä hyökätä pysäkkiä vastaan, jonne punikkien päävoimat olivat sijoittuneet.

Joukkue lähestyi varovasti päämäärää ryhmä Huttusen suksilla kulkiessa edellä. Kun saavuttiin Nuolniemen kylään kääntyvään tienhaaraan, pysähdyttiin hieman ja lähetettiin tiestä oikealle Hurskaisen ja Kekkosen ryhmät pitämään silmällä sanottua kylää, kun taas muut ryhmät I joukkueesta jäivät siihen odottamaan pääjoukkoa, jota johti Elja Rihtniemi. 

Nuolniemen kylän luo määrätyt ryhmät ehtivät muutamalle korkealle kunnaalle levitä ketjuun kun samassa ilmestyi vankka punikkien hiihtojoukkue, joka kiersi näiden kahden ryhmän selkäpuolelle, mutta täällä he tapasivat meidän joukot. Alkoi jumalaton kiväärituli molemmin puolin, jota säesti vielä meidän kuularuiskumme jääkäri Jauhiaisen johdolla.  

Kunniakas vuosipäivä, Mouhun valloitus (Kajaanin lehti 3.3.1919):

Hyökkäyksen oli määrä alkaa joka puolelta kello 6 aikaan sanottuna päivänä. Kajaanilaiset, joiden oli määrä saapua idästä käsin Kinniltä, lähettivät etujoukkonsa jo klo 2 aikaan yöllä liikkeelle ja ne miehittivät Nuolniemen kylän vastapäätä korkean kukkulan, josta oli selvä näköala kylään. Etujoukkojen pääosa sentään jäi Nuolniemen kylään ja Mouhun pysäkille menevien teitten risteykseen odottamaan pääjoukkoja. Kuitenkin, vähän ennen niiden saapumista hyökkäsi voimakas punaisten sakkiosasto, joka oli menossa Kinnille meikäläisten kimppuun, mutta tiukalla kuularuisku- ja kivääritulella torjuttiin heidät silloin ja työnnettiin aukealta takaisin metsään. Pian saivat punaiset apujoukkoja, mutta meikäläistenkin päävoimat saapuivat paikalle ja nyt jatkui taistelu tulisella vimmalla ja kesti sitä aina kahteentoista asti päivällä.

Sillä aikaa kun kajaanilaiset taistelivat olisi mikkeliläistenkin pitänyt saapua Mouhulle lännestä ja pohjosesta, mutta he viipyivät ja vasta kun taistelua oli kolmisen tuntia käyty, he aloittivat hyökkäyksen. Punaiset luullen, että valkoisten päävoimat olisivat idässäpäin, olivat kaikki joukkonsa, joita oli alun toistatuhatta miestä, vieneet sinne ja näin saivat kajaanilaiset kestää 140 miehellä suuren ylivoiman painostuksen. Mikkeliläiset pääsivät vastustuksetta lähenemään yli avoimen jään Mouhua ja vasta lähellä pysäkkiä kohtasivat vihollisen.

Kuusi, seitsemän tuntia taisteltua katsoi paikalla ollut ylipäällikkö Elja Rihtniemi olevan viisainta vetää joukot hieman taaksepäin. Punaiset olisivat näet voineet hyvin helposti kiertää joukot, jos vain olisivat ymmärtäneet sen tehdä. Loppupäivä oltiin asemissa kilometrin verran tappelupaikalta. Samaan aikaan valloittivat mikkeliläiset Mouhun, jonne sissit pimeän takia eivät enää kerenneet.

Taistelussa kaatui seminaarilainen Viljo Lukkari ja haavoittui toistakymmentä (Kajaanin sissiä).

Punaisten tappiot tällä osalla olivat neljätoista hevoskuormaa kaatuneita, kuten asukkaat myöhemmin ilmoittivat. Lähtiessään olivat punaiset olleet erityisen vihoissaan Sisseille, joita he nimittivät käärmeiksi, koska he ampuivat joka suunnalta.

Janne Keränen (Kajaanin Lehti nro  11, 31.1.1919):

Maaliskuun toisen päivän illalla annettiin joukkueelle määräys varustaa ja sonnustaa itsensä täydelliseen taistelukuntoon, sillä huomisaamuna oli aikomus tapella mitä vihaisimmin ja vallata Mouhu. Yöllä kello yhden aikaan herätettiin pojat ylhäälle ja tuntia myöhemmin vetivät hevoset heitä kohti Mouhua. Ensimmäinen joukkue, johtaja Erkki Strömberg, Rönspotti, oli määrätty etujoukoksi.

Olimme Keräsen Jannen (7) kanssa samassa ryhmässä, viidennessä. Kun sitten saavuttiin lähelle Mouhua, komennettiin kolmas ja viides ryhmä etenemään aamuhämärässä eräälle kukkulalle vastapäätä Nuolniemen kylää pitämään huolta, ettei sieltäpäin punikit pääsisi hyökkäämään pääjoukkojemme sivustaan. Tarkoitus nimittäin oli hyökätä suoraan pysäkille, mutta kohtalo ohjasikin toisin taistelun kulun käymään, ehkäpä onneksemme.

Aamu oli vielä sangen pimeä, kun lähdimme kohti päämääräämme, aukeaman takana näkyvää kukkulaa. Osa viidennestä ryhmästä erotettiin vielä erityiseksi etujoukoksi, joka kulki satasen metriä muiden edellä. Janne sekä allekirjoittanut Saarron Jukan kanssa muodostivat tämän etujoukon.  Kuljettiin alussa suksilla, mutta lopussa tuli niin jumalaton mäki eteen, ettei tahtonut päästä ylös millään keinoin.  Sukset käsissä kavuttiin ja kavuttiin ja vihdoin oltiin mäen päällä. Oli siinä pyykissä Jannekin väsähtänyt, istahti kivelle ja pyyhki otsaltaan hikeä. Odotellessa aikoi hän panna piipun palamaan, mutta onneksi huomasimme yrityksen ajoissa ja saimme estetyksi. Yö oli näet vielä pimeä ja vihollinen saattoi olla kuinka likellä tahansa.

Päävoimatkin, kymmenkunta miestä, tulivat kohta paikalle. Kun kukin oli löytänyt ketjupaikkansa, huomasivat kylän näkyvissä olevat pojat, kuinka punaiset kokosivat joukkojaan. Talosta taloon he kuljettivat tulisoihtua ja kun vihdoin kaikki olivat koolla, lähtivät he hiihtäen ja jalkaisin kohti Kinniä, siis meitä vastaan, suuresti elämöiden ja meluten. Meille oli annettu kiivas määräys, ettemme saaneet aloittaa tulta ja vaikka mieli teki ampua joukkoon, ei lupa ollut. Kun vihdoin päävoimamme, jotka onneksi odottivat aukeaman takana, alkoivat kuularuisku- ja kivääritulella pyyhkiä avoimella kentällä olevia punaisia, aloitimme mekin ammunnan ja se oli tosi tuima.

Nyt olimme suoraan sanoen saarroksissa. Olimme joutuneet aivan erilleen joukoistamme. Punaiset olivat päävoimiemme ja meidän välillä kun taas yhdellä puolen oli Mouhun pysäkki, joka tiettävästi oli punaisten hallussa. Lisäksi oli epätietoista, pysyttelikö päävoimamme paikoillaan aukeaman toisella puolen vai olivatko he pakotetut perääntymään. Koska tilanne oli näin epätietoinen, vetäydyimme ympyrään aivan kukkulan laelle ja aikoimuksemme oli puolustaa paikkaa viimeiseen mieheen, olipa sitten vihollinen tulossa miltä puolelta tahansa. 

Päivä oli jo valennut ja juurevana istui Janne ampumahaudassaan, kasvoilla levollinen tyyni ilme ja silmä tiukasti tähystäen joka suunnalle. Välillä hän kohotti pyssyyn poskelleen ja lähetti kuulan sinnepäin, missä punaiset pahimmin huutelivat. 

Kotvan oltuamme näissä asemissamme ja huomattuamme, etteivät punikit kai aikoneetkaan tänne, lähdimme hyökkäämään alemmas. Meitä oli etunenässä joukko kaupungin poikia, mutta itsepintaisesti seurasi Janne jälestä niin kiireesti kuin hitaudeltaan pääsi. Edettyämme aivan kukkulan liepeille, juuri siihen mistä enää vain viisikymmentä metriä erotti meidät punaisten äänistä, pysähdyimme vihdoin, vaikka Lehikoinen ehdottikin kiivaasti, että mentäisiin tuonne alas, toisin sanoen punaisten sekaan. Tähän laitoimme hyvät ampumahaudat ja ryhdyimme laukomaan aseitamme. 

Nyt sen huomasivat myös vihollisemme. He kohdistivat jumalattoman ankaran kivääritulen meitä kohti. Samalla he koettivat kiivetä kukkulallamme, mutta mykistyivät ennen kuin pääsivät.  Miehiä vilisi noin 50 metrin päässä, ja silmä kovana ja pyssynpiippu kuumana ammuimme. Tällaista kesti sitten monta tuntia, me saimme apuväkeä vihdoin, mutta punaiset saivat kuularuiskun muutaman talon pihalle, jota yhtenään paahtoivat kukkulalle. Sattuu se pienemmässäkin kuulasateessa joskus, eivätkä tässäkään kaikki säilyneet. Kuolemanhaavaa ei kukaan sentään saanut, mutta lievempiä useakin.

Huvittavin sotilas oli Keräsen Janne. Hän oli nähnyt hyväksi ottaa suojakseen nyrkinkokoisen kiven, jonka takana hän oli polvillaan. Yläruumis vyötäisille saakka oli aivan suojaton, siinä hän järkkymättä oleili, ei säikkynyt, vaikka kuulat sihisivät kuin kissat joka paikassa ympärillä, poksahtelivat puihin ja halkoivat oksia. Hän tähysti vain tiukasti eteensä, ampui harvakseen, mutta sitä hartaammin. Toisinaan sentään näytti hänellä olevan vallan kiire, miehiä kai puikki tiheään edessä.

Mutta yht’äkkiä huomasimme, että Janne oli lopettanut ampumisen. Kiväärinsä oli hän pannut kiveä vasten pystyyn, itse oli hän entisessä asennossaan, tiukasti eteensä tähystäen. Kuulia tuli kuin turkin hihasta, mutta kuurona niiden epämiellyttävälle sihinälle pysyi Janne avoimessa asennossaan.  Kysyimme häneltä miksi hän ei ammu, mutta ensi kerralla ei hän kuullut mitään, melu oli siksi korvia huumaava. Kun vihdoin saimme äänemme kuuluviin, vastasi hän että patruunat ovat loppuneet. Heitimme niitä hänelle kolmisenkymmentä, hän ampui ne ja pani taas kiväärinsä pois, mutta ei pyytänyt lisää vaan pani tupakaksi. Vaikka kuularuiskunkin suihku viuhui aivan päänsä päällä, ei Janne ollut tietoinenkaan, näytti kuin hän istuisi kotimökkinsä pöydän päässä ja veteli sauhuja rakkaasta piipustaan. Viskasimme taas patruunia ja hän ryhtyi ampumaan.

Mutta aivan kohta tuli sana, että meidän piti poistua kukkulalta pääjoukkojen luo, pelättiin näet nyt vasta, että joutuisimme saarroksiin yksinäiselle kukkulallamme. Lähdimme vähin erin kulkemaan poispäin ja sanoimme Jannellekin, että nyt meidän on lähdettävä pois. Hän ei näyttänyt pitävän hoppua, huusi vain, että kylläpähän tullaan. Me olimme jo kukkulan alla ja ampuilimme kohti punikkeja, joiden asemat olivat hiukan oikealla pitkin rinnettä, kun Jannekin kerkesi siihen. Joku muisti silloin, että eräältä haavoittuneelta jäi kivääri kukkulalle.

– No, ei sitä sinne jätetä, tuumi Janne, palasi takaisin mistä oli tullutkin ja haki kiväärin. 

Olimme kulkeneet poispäin punaisista ja olimme jo mikä ryömimällä ojan pohjaa ja mikä juoksemalla kulkeneet tulisessa kuulasateessa yli aukeaman, jonka yhdellä puolella olivat punaiset ja toisella meikäläisten päävoimat, kun taas kukkula, jolla olimme olleet, jäi punaisten selän taa tai aivan sivulle ja olimme muut jo tulleet tuon surmanvyöhykkeen poikki, kun vihdoin Janne tuli toiselle puolen kahta kivääriä raahustaen. Hän ryhtyi kävelemään aukean poikki, mutta sai jumalattoman kuulasateen sivultaan. Pojat neuvoivat häntä kulkemaan mahallaan, hän totteli ja ryömi puoliväliin aukeamaa, kunnes kimposi yht’äkkiä pystyyn ja lähti juosta hölkkimään kohti meitä. Tapattaa se itsensä, tuumivat pojat, mutta ehjänä tuli Janne suojaan.

Tappelu loppui, meidän täytyi perääntyä tai vapaaehtoisesti peräännyimme vielä hiukan. Janne oli meidän muiden mukana. 

Mouhulla (Kajaanin Lehti nro 18, 14.2.1919):

Mouhun pysäkin valloitus 3.3.1918 päätti valkoisten etenemisen Savon radan varrella. Se olikin sitä visaisempi taistelu. Kajaanilaistenkin rivit harvenivat silloin tuntuvasti, mieshukka olikin toisellakymmenellä. Jos samaan aikaan ruotsalaisen luutnantti Cronstedtin johdolla toimiva osasto olisi voinut Hillosensalmella katkaista radan ja pitää sen hallussaan, niin varmasti olisi rintama siirtynyt hiukkasen etelämmäksi. Cronstedtin joukot hajotettiin kuin tuhka tuuleen, ja punaiset varustivat itselleen Voikoskelta pohjoiseen vankat asemat korkeille kukkuloille, joista oli selvä näköala Mouhulle. Meidän puolustusketjumme taas olivat viettävässä rinteessä, monessa kohti kulkien avonaisten kenttien poikki, jonne punaisilla oli hyvä ampua loksutella turvatuista asemistaan sekä tykeillä että kuularuiskuilla ja kivääreillä. Näin radan länsipuolella, kun taas itäpuolella oli hallussamme korkea Ukkovuori, mutta se oli kovin yksinäinen ja vaikea puolustaa. Kuitenkin kerkesimme sillä aikaa kun siellä olimme, lyödä monet punaisten kiivaat hyökkäykset takaisin. 

Liekö milloinkaan valkoisilla ollut miehiä tarpeeksi, mutta Mouhu esimerkiksi vallattiin 3:lla komppanialla, sen puolustajilla taas aivan varmojen tietojen mukaan oli alun toistatuhatta miestä. Sittemmin kun me puolustimme Mouhua, oli miehistö joskus supistua kahteenkin vajanaiseen komppaniaan. Kajaanilaiset tulivat sinne Kinniltä, ja I joukkueelle annettiin pitää päiväseen aikaan huolta radan länsipuolesta, kun taas II ja III joukkueemme oli saanut radan toisen puolen puolustuksen aina päivin ja öin. 

Jo ensimmäisenä päivänä, minkä olimme ketjussa, antoi vihollinen meidän tutustua tykistötoimintaansa.  Ammukset olivat suunnatut paremmin meidän ketjuasemiamme vastaan kuin asuinrakennuksia ja ihmeen hyvin heillä tuntuikin meidän asemamme olevan selvillä. Granaatit räjähtelivät uhkaavan likellä. Joka hetki sai odottaa, milloin punikit lähettäisivät Voikoskelta pötkyn, joka putoaisi samaan ampumahautaan, räjähtäisi siinä ja lennättäisi muassaan ilmaan kilon palasina.  Ja sukulaisille ja laajalle ystäväpiirille ei jäisi edes ruumista haudattavaksi, vain kalpea muisto nuorukaisesta, jonka maallinen tomumaja kohosi jo kuollessaan korkeuksiin. – Ja toisinaan poksahti shrapnelli aivan pään päällä ja syyti saastaisen sisälmyksensä taaksemme puihin ja pellolle. 

Kun Voikoskelta päin kuului tykinpamaus, silloin painautui joka poika tiiviisti ampumahaudan pohjalle, veti kiväärin viereensä ja puristi sitä kuin parasta ystäväänsä, ainoata auttajaansa. Ja henki kurkussa odotti, mitä tuleman pitää. Kun sitten aivan likistöltä kuului valtava jymäys niin kohta sen perästä nousi joka haudasta päät ylös ja jokainen katseli rauhallisesti ympärilleen, mitä oli tapahtunut. Luulen minä vain, että taisipa Matti Tuomas Leinonen sentään varmuuden vuoksi koetella sormellaan, onko hän vielä hengissä, kun granaatti räjähti kahdeksan metrin päässä hänen kuopastaan. Niin kuin koetella saikin.

Tällainen pauke oli aivan uutta. Tosin sitä oli juuri vähän ennenkin kuultu, mutta maalitauluna tykkitulelle ei ennen oltu oltu. Ja siksi se ensi päivinä olikin hiukan outoa, kun taas kiväärikuulan pirulliseen sihinään oli jo keritty varsin hyvin tottua. Se ei ollut enää vierasta, ja pian kyllä tykkituleenkin totuttiin, joskin se alati tahtoi olla heikoin puolemme. 

Kuusi seitsemän tuntia päivässä yht’mittaa tällaisessa hulinassa, tietää sen että mielellään sieltä palasi majapaikkaansa. Ja maistui se ruoka ja unikin tällaisen päivän jälkeen.

Laurilan talossa 

Päiväkirjasta: Oltiin Mouhulla silloin ja Laurilan talo oli majapaikkamme. Koko päivän olivat punikit Voikoskelta ampuilleet tykeillään ja ammukset olivat putoilleet uhkaavan likelle ketjuamme. Arvaa sen, että uni rupesi maistumaan, kun päivällä kuusi seitsemän tuntia sai maata yht’mittaa ketjussa ainaisessa jännityksessä, milloin granaatti suvaitsee pudota vierelle ja räjähtää. Eipä sillä, että Jehu olisi koskaan erin virkku ollut, mutta hän makasi heti kun pitkälleen rojahti. Mutta yöllä tapahtui kummia. Tuvan seinälle oli ripustettu naulapuuhun kiväärejä ja puu petti ja suurella äänellä rojahtivat kiväärit maahan. Jehu, joka nukkui aivan likellä, hyppäsi nuolena pystyyn ja silmät päästä muljottaen hän hihkasi: 

– Pommi räjähti, kooten filttinsä ja lakkinsa sekä kiväärinsä ja lähti ulos juoksemaan. 

Matkalla hän kompastui nukkuviin ja sai älynsä takaisin, mutta kotvan kiusattiin Jehua pommin räjähtämisellä. 

(Kajaanin Lehti nro 18, 14.2.1919): 

Ensimmäisen joukkueen johtajana Erkki Strömberg Rönspotti, jäsen Jehu ei tosin koskaan ollut niitä virkuimpia, jos kohta ei hän ollut aivan uneliaskaan, vaikkakin hän nukkui silloin kuin ruumis ja sielu unta vaativat ja olosuhteet suinkin sallivat. Ja kun hän illalla kellon kahdeksatta käydessä vihdoin pääsi ketjusta ja tykkitulesta ja oli pahalla päällä kun mikkeliläiset olivat myöhästyneet tunnin verran vahdinmuutossa, söi hän isosti huutelematta ja kohta kun oli saanut tunnetusti avaran vatsansa täyteen astianhuuhteluvedessä elikkä toisella sanalla sanottuna sianlihasoossissa liotettuja perunoita, ryhtyi hän heti levolle. Hän pisti takkinsa pään alle pehmikkeeksi, veti kiväärin viereensä ja heittäytyi koko ruumiin varaan, eikä hänen liioin tarvinnut unta odotella. Pian puhisi hän vallan kauheasti niin nenänsä kuin suunsakin kautta, jonka tavan hän lie oppinut vanhalta ajokkaaltaan, n.k. Polvilan vanhalta takkuiselta ruunalta, joka kylläkin Jehun omien sanojen mukaan oli nuorena ollut hevosten parhaita. 

Pian sentään häiriytyi hänen unensa ja vallan odottomattomalla tavalla. Aivan Jehun jalkojen yläpuolella oli pirtin seinässä puunaulakko, jossa riippui  toistakymmentä kivääriä. Naulakko oli jo vanha, eikä ollut tottunut kantamaan niin raskasta taakkaa. Ja yht’äkkiä – krats – putosivat ne suuresti rämähtäen maahan aivan nukkuvan Jehun jalkojen juureen. Aivan samassa hetkessä töytäisi tämäkin ylös, koppasi kiväärin viereltään käteensä ja takin kainaloonsa. Sanoin kuvaamattomalla kiireellä harppoi hän ulos pirtistä ja mennessään hihkasi yhden ainoan, mutta kylliksi kuvaavan sana: 

– tykki.

Kaikki eivät vielä pirtissä olleet nukkumassa, virkuimmat valvoivat vielä. He näkivät kuinka kiire Jehulle tuli ja moni taisi luulla tämän tulleen hulluksi jo nuoruudessaan, mutta kaikkien ihmeeksi palasi Jehu heti kohta pirttiin ja ehätti jo ovella kertomaan, kuinka hän oli nähnyt unta, että pirttiin tuli katon läpi granaatti ja räjähti. Kun hän huomasi kiväärien pudonneen lattialle, käsitti hän silloin, mikä hänet oli herättänyt. Hiukan noloksi tapahtuma teki sankarimme, mutta pian hän siitä toipui, vaikkakin pojat häntä tuhkatiheään tykin pamauksella kiusasivat. 

Hiijoppi 

Sillä välin kun me I joukkueen miehet radan oikealla puolen pidimme vihaa, niin kolmas joukkue puolusti Ukkokalliota radan toisella puolen. Emme ryhdy tarkemmin kuvaamaan joukkueen johtajavoimia, kuten suursyömäri-ryhmäpäällikkö Keräsen Lauria, joka vatsarakennustensa suuruudella saattoi Mäntyharjun emännät vallan ihmeisiinsä. Vedämme vain esille joukosta muutamia vaatimattomia yksilöitä, kuten esimerkiksi pienimmän kaikista, pietarilaisen (8)  ylioppilaskokelaan, joka oli rintamalla saanut huutonimekseen ”Hiijoppi” (9) . Hän oli rauhan mies muuten, mutta nyt sodan aikana tarttunut kiväärin ja lähtenyt sinne, missä miestä tarvittiin. Vaikka ei hän kyllä olisi persoonallaan suurta kauhua vastustajissaan herättänyt, sillä hän oli ylen matala ja muutenkin heikko kooltaan niin että hyvin saattoi yhtyä erään hänen toverinsa, kajaanilaisen koulupojan Eljas Eusebiuksen eli Esan lauselmaan: ”Sotamies se on tuokin, sano piru kun ”Hiijopin” kivääri olalla näki.

Hän oli muuten hiljainen mies ja ujo häpeämään. Ja kun sellainen mies sattuu joukkoon suurten skoinarien Shanghaista kuten kuuluisa Kärnän Jeppe ja ennenmainittu Esa, niin on hän helisemässä. Aina niiden hampaissa ja irvisteltävänä ja sellaiset jos kutkaan osaavat toisen maalata kaikin värein.

Tapahtui kerran, että näiden kolmen kaveruksen täytyi olla Ukkokalliolla vahdissa syömättä kauan aikaa, niin kauan, että hyvin kerkesi huikaiseva nälkä jokaiselle tulla. Vihdoin viimein he saivat luvan käydä kuopiolaisten ruokapaikassa syömässä. He menivät sinne ja heti kun emäntien luokse pääsivät, huusi Jeppe, osottaen sormellaan Hiijoppia:

– Tälle miehelle hehto perunoita ja saavillinen ”soosia” sekä kapusta käteen. Kyllä sinne mahtuu.

Emännät olivat ihania tyttölapsia ja eihän Hiijoppi halunnut heidän silmissään tulla miksikään suursyömäriksi. Hän suhahti pahoillaan Jepen korvaan:

– Ai hitsi, kun sä aina nolaat, ja päätti mielessään näyttää, ettei hän ole sellainen miksi sanottiin.

Hän kuori pari pientä perunaa lautaselleen, emännille sen ojenti ja kaadatti hiukan päälle ”soosia”. Sitten söi hän sen pian ja ryhtyi odottamaan, kunnes toiset ovat joutuneet. Ja mietti mielessään katsellessaan poikien älytöntä appamista, että kyllä kai nyt huomaavat tytöt, että ei hän ole niitä samoja kajaanilaisia sissejä, jotka suuresta ruokahalustaan ovat tunnettuja, vaan virtaa hänessä jalompi veri. Lisätäkseen vaikutusta ja huomauttaakseen yhä selvemmin neitosille poikien ruokahalusta, hän virkkoi kainosti:

– Ai hitsi, kun te pojat syötte kovasti.

– Ei mies meri ole, mutta ei hän tyhjälläkään elä, koetti Esa mökeltää suu ruokaa täynnä.

Kotvan sai Hiijoppi odotella, ennen kuin pojat lopettivat, pyyhkivät suunsa lumipaidan helmaan ja lähtivät pois. Vastoin luuloaan joutuivat he takaisin Ukkovuorelle vahtiin toiseksi mokomaksi, ja silloin kun pojat yltäkylläisinä maata pojottelivat hangella, silloin valitteli Hiijoppi kuuluvalla äänellä nälkäänsä ja sanoi, että ai hitsi, kun te nolasitte, etten saanut syödä, johon Jeppe nauroi pirullisesti ja tuumi:

– Ei se ole edullista ylioppilaskokelaallekaan tuo liika kainous, ja ryhtyi vetämään Esan yhtyessä särkyneellä äänellään sepittämäänsä laulua, joka kuului Löttä-Matin nuotilla seuraavasti:

Vettä, leipää ja pottuja

ja kaikkia sian sotkuja

niitä yhiste päivässä annetaan

ja komeasti etehen kannetaan j.n.e.

Ja sitten se ihme tapahtui. Yht’äkkiä näkivät toverukset tulevan heidän luokseen kolme miestä vahdinvaihtoon ja yhdessä heistä tunsivat he ryhmäpäällikkönsä Ananias Kinakuonon elikkä lyhykäisesti Anan Ja koska herrojen s.o. ryhmäpäälliköiden ei ollut tapana ketjussa olla, niin hämmästyivät he suuresti. Jo kaukaa huusi Esa Analle:

– Eikö se Aketti osannut yksinään ketjuun tulla, kun päällikön piti tulla tuomaan.

Ana muljoili vastaan, mutta karjasi vihdoin suuttuneella äänellä:

– Ne alensivat, p-leet.

– Vai alensivat, vastasivat pojat yhdestä suusta.

Ana kompuroi ylöspäin polkua, pää maahan painuneena ja ilmeisesti pahoilla mielin.

– Vai raa’an soltaatin ne päälliköstä, ihmetteli Jeppe.

– Raa’anhan ne kuuluvat, vastasi Esa.

Ana kiipesi sisukkaan näköisenä ylös. Mutta yht’äkkiä hän näytti keksineen jotakin ilahduttavaa. Hän heilutti iloissaan kättään pojille ja kertoi:

– Mutta alentivatpa ne Mäkäräisenkin.

Ranssu Mäkäräinen oli ollut aivan joukkuepäällikkö lähtiessä, mutta oli nyt ryhmäpäälliköksi alennettu, ja sekös Anaa lohdutti, kun hällä oli onnettomuustovereita.

Saapuessaan ketjupaikoille, kyseli Ana mahtavasti, miten täällä ollaan oikein, sillä hän ei ollut tottunut tällaiseen, johon pojat sanoivat, että olla hyvä ja koettaa totutella ja jättivät äsken tulleet sijaansa ja lähtivät pois. ”Hiijoppi” oli kiitänyt jo edeltä käsin syömään.

Muistoja parista tiedusteluretkestä (Kajaanin Lehti nro 46, 19.4.1918):

Mouhun rintamalla ei ole pitkään aikaan muodostunut erikoisia taisteluita, vaan meikäläisten, eritoten Kajaanin sissien erityisenä tehtävänä on ollut tiedusteluretkien tekeminen punaisten puolelle. Vaikka kuulunkin Kinnillä olevaan 1. komppaniaan, päätin tämän lehden sotakirjeenvaihtajana mennä katsomaan, kuinka 3. komppaniamme Mouhulla jaksaa. Aika alkoi siellä käydä jo kovin pitkäksi, niin arvelin ja toivoin siitä hiukan vaihtelua tulevan, jos lähtisin mukaan sellaiselle retkelle. ”Koirakenraali” Eino Kajander Riekimästä innostui tuumaan, ja t.k. 5. päivänä kello 2 ip. lähdettiin matkalle.  Kolmantena oli Oskari Komulainen Kuhmonniemeltä.

Kun oli päästy ketjujemme luo, tarkastimme punikkien tiedossa olevia seutuja ja suuntaa, mitä meidän piti kulkea.  Etenimme kohti korkeata vuorta, jossa punaisilla oli tykistön tähystyspaikka ja vankka etuvartio. Nousimme parille kukkulalle, joilla tiedustelijamme eivät ennen olleet käyneet ja saavuimme aivan punaisten tähystysvuoren alle eräälle pienelle töyräälle, jossa levähdimme, tupakoimme ja tarkastimme edessä olevaa kukkulaa. Kirjoitinpa terveiset punikeille ja samalla annoin heille viimeiset tiedot. 

Koska kukkulalta ei näkynyt mitään liikettä, päätimme kavuta sinne, sillä emmehän voineet tietää, missä heidän ketjunsa kulki, ellei sitä nähdä. No mitäs siinä, kun ei meistä kenenkään päätä paleltanut, kuten Kajander huomautti. Kuljimmne yli pienen metsän ja siitä ylös jyrkkää vuoren rinnettä kilvalla kuka ensin kerkiäisi. Saavuimme ylhäällä olevalle ylös viettävälle tasangolle, jossa näkyi tuoreita partiopaikkoja kivien takana, mutta miehiä ei vain näkynyt. Kello oli 5 ip. Istahdimme siihenkin, ja katselimme. Oi, verraton näköala. Koko Mouhu näkyi sieltä kuin olisi se edessä kämmenellä, erotti selvään paljaalla silmällä joka talon, jokaisen kulkijankin. Kelpasi siitä punikin tykintähystäjän katsella lahtarten majoja ja ohjata putkensa suuntaa. Tykistöväen tehon saa armotta laskea + – = 0, ellei jokaiselta tähystyspaikalta saa muuta aikaan kuin yhden talon palamisen. Siinä näkee sen ryssän kunnon.

Hetken ihailtuamme seutuja, päätimme nousta vuoren korkeimmalle huipulle, jossa vasta aamulla oli nähty liikkuvan punaisia. Oli sinne matkaa taas aivan aukeata viitisenkymmentä metriä.  Kuljimme sen hiljalleen kiväärit aina valmiina jakamaan surmaa ja niin saavuimme aivan kovaksi poljetulle punikkien patrullitielle, jonka ympäristö osoitti että sitä on paljon käytetty. Tien vasemmalla puolen oli miehen korkuinen katos, joka suojasi meidän puolelta tulevilta tuulilta. Etenimme varovasti eteenpäin, josta kuului pientä ääntä, kuten ihminen hengittäisi. Kuljimme edelleen ja yht’äkkiä sattuu etummaisena kulkevan Komulaisen jalan alla oksa risahtamaan. Kohta ilmaantuu kiven takaa aseeton .. (seuraava sana epäselvä), joka luuli tulijoita ”tovereikseen”, sillä kukas uskoisi, että lahtarit tulisivat keskellä päivää aivan vihollisensa suuhun. Pyssy tiuttuisesti poskelle, laukaisu pamahti ja Komulaisen Oskari oli ampunut punikin. Katsoimme kuinka se kaatui, mutta heti sen jälkeen otimme jalat allemme, sillä emme olisi enää voineet päästä pois sieltä yli aukean, jos hetkenkään viivyttelisimme.

Paluutie kulki alas pystysuoraa vuoren seinämää, ja on todella ihme, että pääsimme hengissä alas. En minä ainakaan pienestä rahastakaan siitä hyppäisi toista kertaa. Kun olimme päässeet vuoren juurelle, pysähdyimme ja kuuntelimme. Vuorelta kuului ankaraa kiväärin pauketta, mutta mille suunnalle sitä emme kuulleet.

Palasimme pirteinä retkeltä, teimme raportin ja saimme kiitokset. 

Retkemme harvinainen onnistuminen innostutti komppanianpäällikkö Rönkää lähtemään samanlaiselle mukaan. Päätettiin, että t.k. 17. pnä klo 4 ip. tehdään ”nuorempi” yritys tällä kertaa vuoren länsipuolella olevaa Kostmannin torppaa vastaan. Hän jutteli aikeistaan muillekin ja retkelle ilmaantui kaikkiaan 6 lähtijää, nimittäin ruotsinmaalainen tykistövääpeli Webersson, Mouhun rintaman komentaja kapteeni Beskowin adjutantti B. Hahl, komppanian päällikkö Rönkä ja vuorella käyneet.

Taas kuljimme ohi ketjujemme, mutta tällä kertaa pitkin Sarkaveden rantaa etelään päin. Saavuimme sitten pienelle kukkulalle, josta näkyi aukea pelto…(sanan loppuosa epäselvä) ja sen takaa metsäinen kukkula, jonka oikealla puolen mainittu torppa sijaitsee. Lähdimme toisen kukkulan kuvetta kulkemaan yli aukean, mutta päästyämme miltei sen keskelle, aloittivat punikit kovan kivääritulen meitä vastaan lähimmästä metsänreunasta, jonne oli matkaa ei täyttä kahtasataa metriä. Teimme nopean ”hinlegenin”, etsimme halkopinojen suojaa ja ammuimme sekä wähä wäliä juoksimme taaksepäin. Kuulia vinkui yli ja ohi, maahan tupsahti monet kerrat räjähtävä kuula, ja pöläytti multaa korkealle, mutta onnellisesti pääsimme seuraavan metsänreunaan, kukkulan liepeelle, johon pysähdyimme.

Eipä tästä noin vain lähdetä, annetaan Teille pelotuspillereitä, jotka vaikuttavat pehmittävästi vatsaan. Huutaa luikautin:

– III komppania ketjuun, mars mars. Syöksyyn, mars mars.

Ankara ammunta oli vastauksena. Sanomalehtimiehentapaisena halusin antaa heillekin oikeita tietoja ja niinpä huusin korkealla äänellä:

– Helsinki, Turku ja Tampere on valkoisilla. Saksalainen Kouvolan edustalla, joten olette pussissa, piru vie.

Yhä ankarampaa ampumista edestä ja oikealta. Lähdimme pois ketjuillemme. Tarkoitus oli saavutettu, punikit hälytettiin taas koko päiväksi vahvistamaan ketjujaan.

Poistullessa oli vääpeli Webersson erittäin innostunut . Hän … (epäselvää, ehkä ”aikoo”) … ottaa eronsa tykistöstä ja siirtyä sissien joukkoon.

Voikoskella taisteltu (Kajaanin Lehti 18.3 tai 18.4.1918)

T.k. 15. päiwänä määrättiin ne joukot, jotka aikaisemmin oliwat wallanneet Lepppäniemn kylän tiedustelemaan punaisten woimia ja asemia Voikoskella. Parhaitenhan woimat saa selville, kun koettaa, arveli kai siellä oleva johto, ja miltei kaikilla woimilla lähtivät etenemään ja waltasivat pari korkeaa kukkulaa edellämainitun kylän ja Woikosken tehtaan välillä. Oikealla siwustalla eteniwät kuopiolaiset ja mikkeliläiset ja vasemmalla K. Sis.R. III:sta komppaniasta 4 ryhmää wääpeli Tanhuan johdolla.

Joukot etenivät ketjussa aivan lähelle tehdasrakennuksia punikkien koko ajan kiiwaasti ampuessa. Kiiwas tuli oli puolella kummallakin ja jo punikeista osa lähti pakenemaan tehtaista Woikosken asemalle päin sillan yli. Siihen suolasivat meikäläiset heitä kuularuiskuilla ja ankaralla kiwääritulella ja moni punikki säästyi näkemästä valtansa pian tulewaa surullista loppurysäystä.

Punikit luuliwat kai, että meikäläiset aikowat tosissaan wallottaa koko Woikosken, koska he wetivät tehtaan puolelle  kaikki liikenewät miehensä, joita ei sentään nyt siellä liene ylen paljon, ja apujokot hyökkäsivät awoimen sillan yli uudestaan tehtaaseen siellä wielä olevien avuksi. Meikäläiset tekiwät hywää jälkeä apujoukkojen riweissä, mutta koska tarkoitus ei ollutkaan wallottaa tehdasta, eikä ulottaa ketjujakaan niin kauas asemapaikoista, niin meikäläiset wetäytyiwät entisille paikoilleen.

Kajaanilaisista kaatui Janne Moilanen Suomussalmelta, ja haawoittui Matti Piirainen Kuhmonniemeltä, Joos. Seppänen Suomussalmelta, Antti Karppinen Ristijärveltä ja Eeli Kinnunen Puolangalta, joista 2 edellistä käteen ja toiset jalkaan, useimmat pahanlaisesti. Hengenwaaraa ei kuitenkaan kellään ole. Kuopiolaisia kuoli 3 ja haavoittui 5. Punikeita kaatui ainakin 50. Terweisiä Mouhulta.  U. K.

*

20.3. lähdettiin koko rintasman pituudelta hyökkäämään Voikoskea vastaan. Kaikki voimat olivat liikkeellä. Minut komennettiin erään kaistan äärimmäiseen postiin oikealle. Oli syvä lumi ja kaunis päivä. Ammuntaa kuului joka suunnalta, sillä hyökkäys oli käynnissä. Minä olin saanut käskyn pitää puoliani vartiopaikallani, jossa olin yksin, kunnes omat joukot vasemmalta sivulta saavuttavat minut. Ja niin kävi, että metsäisessä, kumpuilevassa maastossa näin yhtäkkiä yksinäisen punakaartilaisen paksussa lumessa tarpovan ylös juuri minua kohti. Minulla ei ollut paljon aikaa eikä vaihtoehtoja. Nousin ylemmäs kuopassani ja huusin viholliselle kovalla äänellä: 

– Älä tule tänne, painu helvettiin.

Silloin vasta mies huomasi minut ja sukelsi lumihankeen. Sen jälkeen en häntä nähnyt. Mutta kun oli sota, työnsin patruunan kivääriin ja aloin ampua sinne, missä mes hävisi. Ehkä puolen tunnin jälkeen menin varovaisesti katsomaan, oliko vihollisesta mitään näkyvissä, mutta jäljet olivat vain tulo- ja menojäljet.  

*

21. maaliskuuta Kajaanin Sissirykmentin I komppanian I ja III joukkue siis siirtyivät Mouhulta Kinnille. Kajaanin Sissi-Rykmentin I komppaniasta asui I joukkue Hentulan talossa, II joukkue sen pahanimisessä naapurissa Viidassa ja III joukkue Sutelassa ja Rantalassa. Me Rönspotin joukkueen miehet olimme likinnä ketjuja, jonne Hentulasta oli parinsadan metrin matka, ja me asuttiin kuni pellossa, 3 tuntia ketjussa, 6 tuntia lepoa ja taas ketjuun. Hentulan tupa oli täynnä miehiä, pienessä kamarissa oli ryhmäpäälliköt ja jokunen raaka solttukin. Sutelan riihessä asuvat ristijärveläiset leikittelivät ”loistoasunnollaan”, joka oli paljon uhkeampi kuin Mouhulla käytetty perunakuoppa, ja ”pelkäsivät” kovin, että moisessa hovissa liiaksi veltostuu.

Hentulassa ensi joukkueen mukana (Kajaanin Lehti nro 39, 4.4.1919)

Japanilaisista kivääreistämmekin saimme näinä päivinä luopua. Varsin rakkaiksi ne olivat jo monelle kerjenneet tulla, sillä olihan niihin toista kuukauden aikana saanut turvansa asettaa. Venäläiset tuntuivatkin kovin karuilta ja jäykiltä kun oli totuttu japanilaisiin siroihin ja kevyihin muotoihin.  Muttta totella täytyi. Viidassa vaihdettiin aseet ja tyytyväisinä kun jonkinlaiset torrakot oli suojana, lähdettiin ketjuun kokeilemaan niiden aseen tapoja. Pian niihin totuttiin ja vähitellen mielestä häipyi katkeruus ryssäläistä kivääriä kohtaan.

Vakavia kommelluksia tuotti kuitenkin tämä vaihtokauppa eräille sotilaille. He näet alati tahtoivat sekottaa erinäisiä nimityksiä. Heidän kieleensä ei alussa tahtonut mitenkään luontua lausumaan ”kolmen linjan” kivääri vaan meni se aina ”kolmen tähden” kivääriksi. Ja kun vihdoin ja viimein ajanpitkään he oppivat sen sanomaan, ei heidän kuullut myöhemmin puheen käännyttyä toisille aloille puhuvan muusta (kuin) ”kolmen linjan” konjakista. Tottumus on toinen luonto.

Hentulassa asuttiin kuin pellossa. Ruokakomento oli tyydyttävä, tapella sai vähä väliä sielun virkistykseksi, joten mieliala pysyi korkealla. Asunto-olotkaan eivät olleet niin kurjat ja vaikka ne äkikseltään olisivatkin tuntuneet aivan mahdottomilta, niin nyt, tottuneena kaikkeen, ei enää välitetty niin kovin maallisista asioista paljonkaan. Pirtti oli aina täynnä miehiä ja toisessa kamarissa porstuanperällä asustivat ryhmäpäälliköt ja toisessa kuularuiskumiehet, jotka pitivät itseään sellaiseen etuoikeuteen kunnollisina ja kylliksi arvokkaina. Alempi rahvas, raa’at soltaatit saivat pirtin itselleen, jonka pehkuilla toinenkin uni vedettin. Joskus otettiin päiväksi oljet pois lattialta, mutta useinkin ne olivat vuorokauden läpeensä korjaamatta, yöllä niiden päällä levättiin, päivällä jaloin tallattiin. Ja täytyy tunnustaa, että lopulta ne olivat puolittain siivottomassa kunnossa, perunankuoria oli toisessa paikoin tallattu liisterimäiseksi mäskiksi, syödessä oli tippunut ja räiskähdellyt ruokaa niiden päälle ja kun joskus oltaessa ylen hyvällä tuulella, Lämpsän Paavon soittaessa punaisilta Kihliän kylässä vallotetulla haitarilla, pistettiin pökkyparilla pehkujen päällä sitä vanhan kansan kiverätä rytypolkkaa niin että lattiapalkit hetkuivat ja seinähirret ritisivät ja jymy kuului ketjuihin asti, niin arvaa sen, ettei siinä oljet enää parhaimmassa kunnossa olleet kun yöksi niiden päälle vilttiin kääriytyneenä kellahdettiin.

Kuten sanottu olivat ruokaolot jokseenkin tyydyttävät. Ahkerat emännät heräsivät usein jo kolmen, neljän aikaan ja kiehauttivat tulisen teen ketjuun lähteville ja sieltä tuleville. Aamulla tuossa yhdeksän, kymmenen tienoissa tuotiin Viidasta ruokaa, jossa oli kenttäkeittiö ja Joensuun Aukusti sitä sekoittamassa. Päivällä syötettiin vielä toinen kerta ja iltasella taas annettiin teetä. Leipääkin sai tarpeekseen ja voita, mutta pahin puute oli kahvista ja sokerista, tupakkaa näet oli yllin kyllin. Poistaaksemme pahimman puutteen lähetettiin vähä väliä Kinnille esikuntaan miehiä, joiden tuli tavalla tai toisella sieltä hankkia joko kahvia tai sokeria ja sen parempi jos molempaa lajia. Huttusen Jussin käynneistä oli tunnetusti enimmän hyötyä, sillä sieltä tullessaan toi hän mukanaan aina huomattavan määrän tarpeita, josta hänelle kiitos ja kunnia.

Valittiinpa kerrankin ”besorkkaus-retkelle” lähtemään konttoristi – sotapäällikkö Jeppe Lyytikäinen ja allekirjoittanut adjutanttina. Oli kaunis auringonpaisteinen päivä maaliskuun loppupuolella kun istuttiin rekeen ja pakotettiin vastahakoinen hevosmies iskemään koniaan lavoille ja juoksuttamaan Kinnille. Tie kulki alussa jyrkkiä rinteitä ylös ja alas, hevosella oli täysi työ auringon jo osittain sulattamalla ja paljosta ajosta kovin huonolla ja kuoppaisella tiellä vetää liisterekeä, jossa saimme käyttää kaiken tasapainonsäilytystaitomme, jottemme olisi pois pudonneet. Pian tuli sentään jäämatkaa ja sen jälkeen ajettiin Multamäen talon kautta, jonka pellolle, aivan talon ja tien viereen punaiset kerran osasivat granaatin lähettää. Suuri kuoppa osoitti vieläkin paikkaa, missä se oli räjähtänyt. Kohta saavuttiinkin maantielle, jota pitkin ajelimme ohi Raamin Puustellin. Hevosmiestä kielsimme ampumisen uhalla lähtemästä mihinkään ajoon, ellei meitä ole mukana, tapahtui näet monesti, että he palasivat takaisin majapaikkaansa tyhjänä, jättäen kuljetettavansa jalkapelillä seuraamaan perässä. 

Kuten aikaisemmin on mainittu oli Jeppe sotaherroja ja röyhkeästi työntyi hän heti esikunnan puolelle. Allekirjoittanut adjutanttina seurasi vikkelästi perässä ja kokien näyttää mahdollisimman kylmäveriseltä ja esikunnan tapoihin täysin perehtyneeltä oleskelin siellä kuin kotonani, alati kuitenkin peläten milloin mulle hienosti huomautetaan läsnäoloni tarpeettomuudesta. Mutta vaikka siellä oli naisiakin, jotka katsastelivat allekirjoittanutta hiukan epäilevästi ja jotka tunnustetusti ovat tavallisesti sangen kärkkäät usein hyvinkin yleisesti ja äänekkäästi huomauttamaan, että on tullut saapuville kutsumattomia vieraita ja outoja naamoja, niin sain sentään aivan rauhassa olla missä tahdoin. Eikä meidän esikunnassa ollutkaan mitään säätyerotusta, siellä kävi niin solttu kuin päällikkökin ja tasa-arvo oli vallalla.

Jepen kanssa meillä oli jo tullessa ollut sotaneuvottelu retken siunausrikkaasti päättämiseksi ja oli tultu päätökseen, että kahvia on saatava kaikin mokomin, ja vasta toisarvoiseksi, vaikkakin sangen tärkeäksi katsottiin sokerin saanti. Heti esikuntaan tultuamme otimme selkoa yleisestä tlanteesta ja kautta rantain, ja – kuten perästäpäin tapahtumia muistellessamme teimme huomioita –  sangen nokkelasti, sopusuhtaisesti ja hienotunteisesti utelimme yleensä muonitustarpeita ja niiden hankinnan vaikeuksia ja erittäinkin mikäli ne koskettivat ennen mainittuja aineita. Kahvia oli sisimmäisen esikuntahuoneen sängyn alla tyhjenneessä patruunalaatikossa, sen saimme tietää, ja sokeria ei ollut sen pienemmässä osassa kuin koko toppina saman huoneen nurkassa erinäisten suojuksien takana piilossa uteliaitten katseilta. Vartoilimme koko ajan samassa huoneessa ja kyttäsimme kahvilaatikkoon käsiksi päästäksemme, mutta ei hetkeksikään onnistuttu jäämään huoneeseen vain kahdenkesken. Jeppe istui vakavasti lähellä nurkkaa aivan sokeritopan läheisyydessä ja hermostuneesti hykerteli käsiään ja silmissä oli outo, kostea kiilto ja selvästi havaitsin, että hänet oli vallannut ankara himo saada siepatuksi aika lohkare sokeria. Mutta niin säädyllinen nuori mies hän sentään oli, ettei kaikkien nähden vetänyt lähellä olevaa kirvestä käteensä ja ryhtynyt kolkuttelemaan osaa topista omaan taskuunsa. Allekirjoittanut taas oli siirtänyt tuolinsa aivan sängyn pään luo ja takajaloillaan koetti kurotella sängyn alle ja vetää laatikkoa tykönsä.

Aika kului, eikä suunnitelmat onnistuneet. Esikunnassa ryhdyttiin ruokailemaan. Koska me olimme myös saapuvilla, niin tuotiin meillekin asti ruokaneuvoja ja muiden muassa arvelimme ryhtyä ruumistamme ravitsemaan. Iskin Jepeliä silmää ja hän tuli luokseni, jolloin annoin hänelle tuolini ja asetuin istumaan hänen taakseen, kynnykselle aivan sängyn viereen, josta olin kahvilaatikon ulottuvilla. Monet kerrat kehotettiin minuakin tulemaan pöydän ääreen, koska oli tyhjiä tuolejakin,  mutta joutavan päiväisillä verukkeilla ja sangen läpikuultavilla tekosyillä sekä huojuvilla sananlaskuilla ja ontuvilla vertauksilla kykenin puolustamaan mielestäni sangen edullista paikkaani.

Syönnin kestäessä aloitin sitten toimintani, jota kuitenkin täytyi suorittaa sangen varovasti ja maltilla, sillä keittiöstä ilmestyi tämän tästä emäntiä jotka seurasivat tilannetta pöydässä ja entisten loppuessa edestoivat uutta syötävää. Allekirjoittaneen tavallisuudesta poikkeavaa ruokailupaikkaa he kummeksien katselivat, mutta antaen sangen viattoman ja kainon ilmeen viipyä ja väreillä kasvoillani sain heidät vakuutetuiksi, ettei käyttäytymiseni takana piile mitään. Mutta ”kauneimmankin ruusun alla piilee piikki pistävä”, sanottiin ennen pikkutyttöjen muistikirjoissa, ja  jos olisivat emännät tienneet, että allekirjoittanutkin oli ”valkeiksi sivuttujen hautojen” kaltainen, niin varmaan en olisi saanut rauhassa istua. 

Aukaisin laatikon, työnsin kourani sisään, ja kahmasin sen aivan täyteen kahvinpapuja, mutta kun koetin vetää ylös käpäläni, niin ei se lähtenytkään. Kävi kuten yleisesti tunnetulle apinaraukalle, joka työnsi kätensä ruoka-astiaan, mutta ahnas ollen puristi käteensä liiaksi rusinoita ja astian suun pienuuden takia ei saanutkaan kättään irti ja joutui kiinni. Patruunalaatikon kansi ei päässyt näet nousemaan kovin korkealle, sillä sängyn pohja otti vastaan. Vähensin kädestäni hiukan papuja, ja kunnialla sain sen ulos. Tönäsin Jeppeä kylkeen ja tällä kertaa oli hänen huomionsa kiinnitetty kokonaan syöntiin. Sain hänelle pukkimalla selvitetyksi tilanteen, hän ryhtyi heti vasemmalla kädellään pitelemään taskunsa suuta ammollaan ja oikealla appoi ruokaa itseensä koiran innolla. Työskentelin kuumeisella kiireellä. Tämän tästä täytyi keskeyttää toimitus, sillä emännät olisivat nostaneet varmaankin aika mölän, kun heidän vähiä kahvivarastojaan yhäti pienennettiin. Olin saanut jo taskun täyteen, kun vähällä olin tulla yllätetyksi. Vaan äärimmäisen nopealla liikkeellä ja teeskennellen pientä tapaturmaa sain yleisen skandaalin vältetyksi, mutta sen jälkeen vartioitiin jokaista liikettänikin ja vain ylen varovasti saatoin kahvilaatikon työntää kauas sängyn alle luotani.

Ruokailun loputtua tarkastelimme kaikessa salaisuudessa saalistamme ja olimme siihen sangen tyytyväisiä. ”Besorkkasimme” vielä jonkun määrän kaikkea pientä rihkamaa ja onnistuimmepa saamaan tosin vain vähän sokeriakin, joten saatoimme kevyellä omalla tunnolla palata niiden luo, ”kun meidät lähettänyt olit.”

Tapasimme hevosmiehemme hengissä ja terveenä. Hän lähti taas kuljettamaan meitä, nyt kohti Hentulaa ja ei aikaakaan kun olimme perillä. Hentulan kammarissa esilletoimme kaiken sotasaaliimme ja mikä hauskinta, saimme tunnustustakin isänmaallisesta ja jalosta teostamme. ”Rahaa se on seitsemänkintoista”, sanoi Huttusen Jussi, sillä tahtoen ilmoittaa, että vaikka retken tulos ei ollut korkeinta lajia, oli sentään kylliksi hyvä. Kahvia riittikin siististi käyttäen niin kauaksi kun uutta haettiin ja sitä taas lähdettiin hakemaan ennen kuin vanha loppui.

Kuten yleensä maalla, oli Hentulassakin sauna. Puhtausolot olivat jokseenkin sietämättömät,  puhtaita alusvaatteita tosin saatiin, mutta mitä ne olisivat merkinneet, jos ei olisi saanut kylpeä vanhat liat pois. Senvuoksi lämmitettiin joskus saunakin ja kylvettiin. Tuomari Jyrhämä, II ryhmän reipas johtaja, joka iloisuudellaan ja ”vilkkaudellaan” piti huolta koko joukkueen hyvästä tuulesta,  sattui kerran saunaan juuri silloin kun punikit ryhtyivät ampumaan sekä tykillään että kivääreillään. Granaatit putoilivat pellolle ja joskus harhakuula vihelti talon luona. Tuomari oli lauteilla parhaillaan ja iski vastalla kiukkusesti syntistä ruumistaan kun punaiset aloittivat tulen. Hän kuunteli hetken räiskettä, kömpi rauhallisesti lauteilta alas, veti paidan päällensä ja kiipesi uudemman kerran lauteille. 

– Ampukaa pojat pois vaan. Varmuus on päällä, tuumaili hän ja ryhtyi kylvettämään jalkojaan ja käski lyömään löylyä. 

Ja katso. Ei yksikään granaatti kohdannut saunaa, kussa tuomari Ilmari Jyrhämä kylpi ja varmuus oli päällä.

Hentulassa ensi joukkueen mukana (Kajaanin Lehti nro 41, 11.4.1919):

Kerran kauniissa iltapuhteessa, kun aurinko oli vaipumassa metsien syliin lännessä ja punasi viimeisillä säteillään taivaan kantta, ja niin punikki kuin lahtarikin olivat vaipuneet haaveisiinsa, vallitsi täysi hiljaisuus koko rintamalla. Eivät paukkuneet tykit, eivätkä siellä enää kuularuiskut pauhanneet ja kaikki oli tyyntä ja rauhaisaa. Toisen ryhmän siivelläkin, nelosessa, oltiin hiljaa, vaikka heitä ei tällainen rauhallisuus yleensä miellyttänyt. Tavallisesti kuului heidän suunnaltaan aina kovaa kiväärinpauketta, silloin kun muualla oltiin jokseenkin vaiti. Alussa luultiin, ennen kuin heidän kirjeisiinsä totuttiin, että siellä on ankarakin hyökkäys torjuttavana ja lähetettiin Hentulasta kysymään tarvitaanko siellä apuväkeä, mutta aina oli ylpeä vastaus että pärjätäänhän täällä ominkin neuvoin. Ja miksi ei pärjättäisi. Ryhmä näet harjoitteli pilkkaanampumista. Ennen on mainittu että nelosen edessä oli avoin suo, joka kasvoi pientä räkämäntyä. Kun seutuvilla alkoi olla hiljaista, nousi Lehikoisen Antti jota myös Luttiseksi kutsutaan, ylös luolastaan elikkä kuusenhavuilla hyvin vuoratusta ampumahaudastaan, repi paperossilaatikosta kannet ja lähti ne käsissään vaeltamaan suolle. Siellä hän syvässä lumessa kahlasi alapuolelle polvien ulottuvassa lumipaidassaan kuin haamu ja kiinnitti pilkaksi puuhun käsissään olleet kannet. Samaa tietä hän köhmi takaisinkin, mutta kielsi kuoleman uhalla ampumasta, ennenkuin hänkin oli päässyt hautaansa. Mutta heti kun hän hiukankin etääntyi pilkasta, alkoi kiivas tuli ohi hänen laihan olemuksensa kohti pilkkaa ja kiireen vilkkaa sai hän juosta paikoilleen ehtiäkseen ampumaan. Ja kiivas tuli jatkui, kunnes pilkka pois haettiin. Eikä siinä varaväkeä tarvittu.

Se ilta oli kaunis ja toinen ryhmä oli rauhoittunut. Pojat makailivat havupohjaisissa ampumahaudoissaan vilttiin kääriytyneinä ja lumivallin takaa katselivat eteensä. Joku seisoskeli, joku käveli edestakaisin lämpimikseen, vaikka ei ilma kylmä ollut. Numero kahdessa olevat seurailivat punaisten liikkeitä läheisessä kylässä.

Kun ilta oli niin ihana, eikä tunnustanut isompaa vaaraa olevan aivan lähitulevaisuudessa havaittavissa, numero kolmen seutua suojelevan ensimmäisen ryhmän päällikkö Huttusen Jussi otti pari kolme miestä mukaansa ja lähti tutustumaan tarkemmin kakkosessa olevan ryhmän asemiin, jossa ”lahtari” Veikko Vuoristo oli ryhmän johtajana. Kun sinne saavuttiin, oli Veikko parhaillaan kiikaroimassa punaisten kylään ja hän selitti siellä saunan lämpiävän. Katsottiin paljaalla silmällä ja katsottiin kiikarilla ja molemmilla näkyi selvästi sama seikka. Alhaalla laaksossa eli kilometrin päässä näkyi talo ja siitä erillään oli saunarakennus, josta nousi savu ylös tyynessä ilmassa. Pian olimme punoneet kavalan suunnitelman. Odotamme näet hetkisen, kunnes saunaan alkaa mennä ihmisiä ja annamme heidän riisuutua, vieläpä ottaa pienen hiottelulöylynkin. Vasta sitten kun kylpy heistä tuntuu parahimmalta, kun he sydämen ilolla ja sielun syvällä nautinnolla iskevät syöpäläisten kovin vaivaamaa ruumisraukkaa, silloin alamme me kiivaan tulen saunaa kohti. Ja varmasti kylpy katkeaa silloin. Salakavala ja julma suunnitelma, joka hyvin kuvaa ”vastavallankumuksellista” ja epäinhimillistä sodankäyntiä, kuten vallakumoukselliseen ”Työmies” kirjoitti useasti.

Odoteltiin kärsivällisesti ja kerättiin harjulle toistakymmentä tarkka-ampujaa, jotka kaikki jo edeltä käsin valmistivat itselleen sopivat asemat, joista näki selvästi saunan ja joista oli mukava ampua. Heti kun talosta lähti juosten, josta näki etteivät he olleet varmoja tulevaisuudestaan, saunalle miehiä, joita laskettiin olevan seitsemän, määrättiin joka mies paikoilleen ja nostamaan tähtäimen säädetylle korkeudelle. Vuotettiin hetkinen ja kun oli vihdoin lausuttu olettamus, että on jo nyt toinenkin kerta kerjetty löylyä lyödä, komensi Vuoristo tähtäämään ja laukaisemaan. Toinen yhteislaukaus ammuttiin heti perään ja vielä kolmaskin, mutta sen jälkeen heitettiin ja ryhdyttiin katselemaan seurauksia. Kohta juoksikin saunasta neljä miestä perätysten alasti, kantaen vaatteitaan sykkyrässä edessään. Odotimme turhaan toisia kotvan, mutta niitä vain ei tullut. Talostakaan ei näykynyt tulevaksi miehiä saunalle, mutta kaipa he ovat kiertäneet erään mäen taitse saunalle, ettemme heitä nähneet. Pian hajaannuimme omille paikoillemme ja jäimme vartomaan milloin vahtivuoro loppuisi.

Ei aikaakaan niin aloittivat punikit yötä vasten ankaran tykkitulen. Vaikka pimeä oli jo saavuttanut, paukuttivat he parin tunnin ajan molemmilla tykeillään niin rapiasti kuin suinkin voivat. Hymyilimme itseksemme, että osasivatpa kostonkin valita, ja päättelimme itsetykönämme, että kaipa saunaan lie joku öljöläinen kellistynytkin, koska noin pahan metelin nostivat.  Ja saimmekin kuulla eräältä rintaman läpi tulleelta, että kolmeen mieheen saunassa oli sattunut, lieneekö sitten kuollut monta, siitä ei ollut kai varmaa puhetta.

Kotvan kesti jumalaton tykinjyske. Eivät mitään sentään punaiset sillä aikaan saaneet, ei pienintäkään naarmua yhteenkään meikäläiseen, saatiinhan vain kuunnella juhlallista jyrinää.

Näin onnettomasti päättyi ”vallankumouksellisten” saunamatka. Myöhemmin ei heidän huomattu kyyjänsä lämmittävän. 

Hentulassa ensi joukkueen mukana (Kajaanin Lehti nro 42, 14.4.1919)

Hentulan isäntä oli paennut punaisten puolelle ja vain vaimoväki oli jäänyt hoitamaan taloa ja lehmiä. Kun heiltä kysyttiin isännän ja muun miesväen olinpaikkaa, vastasivat he heidän olevan jossakin Mikkelin puolella. Kun tuiki tavallista täällä oli, että miehiä ei ollut taloissa, ei asiaan kiinnitetty sen enempää huomiota. Kerran paljastui kuitenkin isännän olinpaikka ja sangen kummallisen ja omituisen sattuman kautta. Punaisten puolelta näet oli onnistunut karkaamaan tyhjän reen kanssa hevonen tavalla tai toisella. Se tuli tietä myöten ketjuihimme, jossa sen ottivat miehemme kiinni ja toivat Hentulaan. Hevonen julistettiin sotasaaliiksi ja komppanian omaksi, mutta kun talon naisväki näki sen, tulivat he ilmoittamaan, että hevonen oli heidän.  Isäntä, joka oli punaisten puolella, oli jotenkin jättänyt hevosen irralleen, ja se oli tullut tuttuja teitä kotiinsa. Kaikesta huolimatta lienee hevonen jäänyt komppanialle.

Rintaman läpi ei ole niinkään helppo kulkea – häpeällistä kyllä meille – onnistui muutaman naisenvaatteissa kulkevan päästä Hentulan kohdalta punaisten puolelle aivan vahtimiesten ohi. Hän näet kulki rauhallisesti Hentulan kautta kulkevaa tietä ykkösen oikealla puolella ja paiskeli koiran innolla kohti punaisten laituria. Ykkösessä oli II joukkueen miehiä, sen paljastamme ensimmäisen joukkueemme puhdistamiseksi, ja vaikka he kielsivät akkaa menemästä oli hän aivan kuuro näille huudoille. Kun häntä vihdoin ruvettiin ampumaan, oli hän etäytynyt aika kauaksi ja kokoili kiireesti helmaansa lähtien juosta hanttuuttamaan. Ja onnekseen hän meni ohi. 

Eihän ylipääätään ketjussa ollut hauska olla muulloin kuin tappelun aikana ja yövahdit tunsivat varsin kolkoilta. Vaikka päivisin paistoi aurinko, eikä ilma muutoinkaan ollut kovin kylmä, niin yöksi pakastui säännöllisesti ja kolmen tunnin värjötteleminen ei ollut varsin hauskaa. Vaatetus ei ollut kovin kehuttavaa, ja vilu alkoi monet kerrat vaivata.  Hyödyllinen ja lämmittävä tapa oli kietoa viltti kaksinkerroin vyötäisille, niin että se hameen tavoin verhosi alaruumista. Sotilaallinen ulkomuoto sellaisesta kyllä kärsi, mutta sisua ei tuollainen sentään laimentanut, ja sehän olikin pääasia.

Yövuorot olivat vihatuimpia. Oli pimeä kuin säkissä, asemien edestä oli tiheää metsikköä, joten vihollinen olisi voinut vahtien näkemättä saapua aivan nenän alle. Kuuloon täytyi tällöin turvautua ja valppaana täytyi pakostakin olla. Kivääri ojennettuna vihollisiin käsin, varmuus pois päältä ja sormi liipasimella, sekä silmät kovana ja alati valmiina laukaisemaan. Jolla käsiase oli, piti senkin varalla ja pommi oli myös kunnossa, joten huonosti siinä olisi etumaisille hyökkääjille ainakin käynyt. 

Hermostuttavinta oli metsän outo ratina. Vaikka oli tyynikin, kuului edestä aina rätinää, joka on metsässä sangen tavallista. Kaiken lisäksi oli punaisten puolella koira, joka haukkui taukoamatta, varsinkin yön aikaan. Toisinaan haukunta etääntyi, ja toisinaan se kuului aivan läheltä. Lieneekö ollut joku lintu, joka vielä väliin vihelti kimakalla äänellä. Ympärillä synkkä, musta yö, ei muuta ääntä kuin tuo ärsyttävä haukunta ja ritinä. Kun sellaisessa jännityksessä on kolmekin tuntia, niin hyvin käsittää, millä ilolla tunsi vahdinvaihtajien hillityt äänet heidän tullessaan ketjuun. 

Vakavimpana vahtimiehenä pidettiin yleensä Envaldin Gunnaria toisesta ryhmästä. Kun sanotun ryhmän muut miehet keräytyivät tavallisesti vastoin lakia ja määräyksiä yksiin kuoppiin, niin Gunnari istui yksinään omassa haudassaan, vakaisana ja varsin totisena katseli hän vihollisiin päin, ei liikkunut, eipä edes isosti päätään kääntänyt. Ainoa liike joka tavan takaa toistui oli, kun hän kintaallaan pyyhki nenänsä seutuja, kun nuha vaivasi ja nenästä valui vettä huulille. Ja kerrankin öiseen aikaan pimeällä, kun vahti hiljalleen muuttui, eikä Gunnarin hautaan sattunut miestä tulemaan, istui hän pari tuntia tanakasti paikoillaan, ennen kuin huomasi oman ryhmänsä jo menneen pois. Pitkänpuoleiselta oli hänestäkin jo lopulta tunnustanut vahtiaika, mutta kovin ihmettelimme tapausta me, joiden tuli jo joka neljännestunnin päästä kelloon vilkaista. Yleensäkin oli Gunnari tyytyväinen sotilas, ei moitteen eikä valituksen sanaa, vaikk’ei ruokaa olisi päiviin saanut, ei asuntojenkaan kurjuutta eikä olosuhteiden satumaista viheliäisyyttä hän sanallakaan soimannut. Aina iloinen ja tyytyväinen. Sellaisen sotilaan olla pitää.

Toinen vakava ja taattu vahti oli Meriläisen Janne Säräisniemeltä, mutta aivan eri merkityksessä kuin edellinen. Luonteeltaan hän ei ollut kovinkaan vakava, päinvastoin, mutta ketjussa hän kyllä oli juurevasti aloillaan. Hän nukkui tavallisesti päästessään hautaansa, veteli hirsiä että luonto uhkasi herätä talviunestaan ja lumipeitteinen metsä tärähteli ja raikui. Muutamana kauniina päivänä ei häntä muistanut ryhmätoverit herättää ketjusta poislähtiessään ja Janne jäi nukkumaan vielä toiseksi kolmeksi tunniksi. Vasta toisen vuoron loputtua hänetkin herätettiin ja sangen katkeroituneena palasi hän kylmästä väristen taloon hiukan pakkasenpanemalla äänellä kavereitaan kiroten.

Jannen herättäminen oli tosi vaikea toimitus. Kerran hän oli nukahtanut ja tapansa mukaan kuorsasi ylen ponnekkaasti. Salosen Aarnea sapetti tuo ja hän aikoi herättää Jannen ja otti käteensä huopatossun sillä nakaten nukkuvaa, mutta tuloksetta. Kiivastuneena heitteli Aarne kokonaisen rovion jalkineita Jannea kohti, moni niistä sattui kasvoillekin, mutta välittämättä sellaisesta jatkoi unelias kuorsaustaan. Vihdoin viimein hänet käsivoimilla saatiin hereille, mutta sai siinäkin koetella hetkisen kykyään.

Hentulassa ensi joukkueen mukana (Kajaanin Lehti nro 43, 16.4.1919):

Janne oli sangen hupaisa seuranpitäjä ja tottunut leikinlaskija. Kertomistaito oli hänellä hyvä ja esitystapa elävä, sen saimme selvästi kuulla kun myöhemmin matkasimme Viipuriin härkävaunussa ja Janne jutteli kerrallisesta riiailustaan Perttusen piian kanssa, jossa oli lihaa koittipa mistä paikasta tahansa. Ja Viipuriin saavuttuaan ja asemalla nähtyään automopiilien hyrräävän puhkesi Janne ihmeissään huudahdukseen:

– No on sitä tuosa kesäsessä ilimasa vaikka minkänäköistä pörriäistä.

Oman omituisen osastonsa muodostivat Hentulassa konekiväärimiehet. Heillä oli yksi kivääri hoidettavana ja oli sille ketjuun tehty montakin kivillä varustettua paikkaa, mutta en muista oliko se kertaakaan koko oloajallamme siellä. Pirtin nurkassa se aluksi sijaitsi ja sitten sen hoitajien vallattua oma huone itselleen, vietiin se sinne. Tavallisten jalkamiesten ja heidän välit eivät olleet juuri parhaat, sillä heidän helppoja päiviään kadehdittiin, ei heidän näet ketjussa tarvinnut olla, pitivät vain pihavahtia tunnin miestä päälle kuudessa tunnissa. Lisäksi kerkesivät he tavallisesti tilata maidon talonväeltä, joten ilmanjääneet heitä katselivat hieman kierosti. Monet kerrat sotatoverit joutuivatkin kiivaaseen sanakahuun keskenään, mutta lopulta kaikki taas hyväksi kääntyi. Ja eihän miehissä mitään vikaa ollut, eipä sillä. Olivat vain päässeet helppoon ”souviin”, josta heitä ei syytellä sovi. Onnensa itsekullakin.

Ykkösen ja kakkosen rajamailla oli kookas kivi, jonka takana oli tavallisesti mies vahdissa. Siitä näkyi selvästi punaisten vahdit, kun ne liian reilusti pilkistelivät, ja punaiset taasen näkivät sangen hyvin, jos tuon kiven päälle kiipesi. Tavallisesti sen päällä kävivät miehet vuoronperään sisuttamassa, kuka kauimmin on, sillä heti kun siinä näyttäytyisi niin aloittivat vihamiehet ankaran tulen kohti uskalikkoa. Nousipa taas siihen tai nostettiin pieni, mutta pahasisuinen Aug. Kulo ja hän ryhtyi rentoilemaan, kun samassa punainen ampui tykillä ja granaatti lensi arveluttavan läheltä Augustia. Ilmavirta näet otti ja heilautti tuiki kevyen nuorukaisen kuni höyhenen ilmaan, heitätti voltin ympäriinsä ja kädet ja jalat levällään reilusti lentäen, mutta uskollisesti kivääriään kädessä pitäen, suoritti Aug. ilmaretken ja hihkasi korkealla äänellä maahan päästyään:

– Irti piru torpparin harjaksista.

Tieto Tampereen vallotuksesta tuli ketjuun ensi kerran jo maaliskuun lopulla. Se oli ennenaikainen ja lienee johtunut siitä, että Tampere oli saarroksissa. Kuitenkin huusimme kurkkumme käheiksi sen kunniaksi ja mahtoi se punainen kuunnella oudoin mielin ”lahtarin” ääntä, kunnes lopuksi karjasimme hällekin tietomme, johon vastaus oli ylen epäkohtelias.

Muutamana kauniina iltana tulivat punaiset kolmosen luona kovin likelle, ei sentään aivan maalitauluiksi  ja aloittivat ammunnan. Sen jälkeen ryhtyivät he äänekkäästi komentamaan, milloin komppaniaa milloin oikeaa taikka vasenta siipeä. Komiaääninen mies siellä tuntuikin olevan kiljumassa. Ammuimme jonkun kerran merkiksi, että kotona ollaan ja ”vallankumouksellinen” jatkaa hoilaustaan. Huusimme lopulta jo vastaankin, mutta hyökkääjää ei vain kuulunut. Pian äänet häipyivät, eikä sinä iltana ollut enää hyökkäyksestä vaaraa.

Vain yhden kerran, heti Hentulaan mentyämme, punaiset yrittivät tosissaan rintaman murtoa siltä kohti. Olihan kyllä pienempää vihan pitoa ollut koko aika, milloin olivat punaiset kyttäämässä meidän ketjujen luona, milloin taas Mankisen Pauli kävi ampumassa heidän vahtinsa, mutta mihinkään suurempaan ei päästy tähän aikaan. Kihliän suunnalla, itään Hentulasta yrittivät punaiset kerran aivan julmetusti ja ajoivat he Mikkelin reservikomppanian miehet hajalleen. Tällöin oltiin jo Kinnin esikunnassa huolestuneita, tavarat pakattiin lähtöä varten ja kajaanilaisia lähetettiin uhatulle suunnalle asioita järjestämään. ”Hyvä juttu” sanoi Rihtniemen Elja tosin silloinkin, mutta kovat olivat paikat ja tilanne totinen. Tästä kai lienee poikien kesken levinnyt sananparsi, jota Haminassa ja myöskin Helsingissä paljon käytettiin,  nimittäin: ”hyvä juttu” sano Rihtniemi kun punikit hyökkäsi.

Kolmannesta joukkueesta lähetettiin näet miehiä ja jääkärivänrikki Jauhiainen konekivääreineen matkalle punaisia vastaan. He ajoivat levollisesti aivan saman talon pellolle, missä punaiset pihassa olivat rintamassa, ja hevoset juoksivat pihaan asti kun pojat pellolle ketjuttuivat. Syntyi pieni taistelu, jolloin punaiset hämmästyneinä ”lahtarien” äärettömästä röyhkeydestä lähtivät pakoon ja jättivät hanurinsa ja kahvinkeittovehkeensä vallottajille. Pian oli asema ennallaan ja kokoonsaadut mikkeliläiset pääsivät entisille paikoilleen.

Ensi joukkueestakin vietiin ensi ryhmä Kinnille – jossa sen tuli suojella erästä kylään tulevaa tietä. Sitä pitkin ei muita tullut kuin Kihliältä Kinnille matkalla olevia karkureita. Kun ensimmäiseltä kysyttiin, miksi hän on lähtenyt pakoon, niin vastasi hän, että nähdessään punaisten tulevan jäällä, lähti hän jo edeltä käsin pois, koska hänellä on huonot jalat. Toiselta kysyttiin, miksi hän ei jäänyt odottamaan vihollista. Hän vastasi lyhyesti, että se heitä vartomaan. Sanottu komppania puhdisti kuitenkin loistavasti maineensa vallottaen vähän tämän jälkeen Pylkönmäen rohkealla hyökkäyksellä yli avoimen pellon. Heitä kaatui siinä koko joukko.

Maaliskuun lopulla tuli Mikkelin 1. komppania, n.k. Spåren komppania Hentulaan. Ensi joukkue pääsi tällöin Kinnille, parin päivän lomalle, ja silloin lähdettiin varsinaisesti Hentulasta viimeisen kerran. Tosin saavuttiin vielä samalle rintamaosalle, mutta silloin majailtin Viidassa, eikä kovin monta kertaa ketjussa ehditty käydä kun kuopiolaiset saaapuivat meidät vapauttamaan. Sitten oltiinkin Kinnillä reservissä aina Vääräniemen taisteluun asti.

Maaliskuun lopulla Kekkonen kirjoittaa isälleen kirjeen, jossa hän toteaa, että ”meillä on täällä lokiolot, mutta että hän on väsynyt ja unettomuus vaivaa häntä suuresti.” Neljä päivää myöhemmin hän kirjoittaa, että ”hän on muuten hyvissä voimin, mutta että kulmia pakottaa, vatsaa pohottaa ja koko ruumis on heikko.”

Huhtikuulta löytyvät Kekkkosen päiväkirjasta seuraavat merkinnät:

Ti 2  Taas Hentulaan.

Ke 3 Kinnillä koko komp.

To 4 Lepoa. Varust. hyökkäykseen.

Pe 5 Komp. tarkastus. Klo 8 ip. Kokkoseen. Klo 12 yöllä perillä. Klo 3 aamulla liikkeelle. Hyökkäämme klo 4 ap.

La 6 Klo 24 kiivasta taistelua. Haikara kaatui. Nuotiolla.

Su 7 Klo 1 yöllä Pylkönmäelle. Nuotiolla yö. Kylmä. Ruokaa.

Ma 8 1 kerran 2 vuorok. Aamulla Kihniöön takaisin Ukkovuorelle, illalla soperoon. Klo 3 ap. pääsemme vihdoin Tuhkariin. Klo 11 ip. I j. Hentulaan. Yö ketjussa.

Ti 9 Klo 6 ap. Kinnillä.

10-15 Lepoa Kinnillä Kurkelassa.

Huhtikuun 6. päivänä Kekkonen kirjaa päiväkirjaansa Västäräkin taistelun keskeltä seuraavat mietteet, joita hän ei kuitenkaan ole rintamakirjeeksi kehitellyt, eikä myöhemminkään julkaissut:

On tullut kaunis keväinen auringonpaiste. Lumi hohtaa hopeanheleänä auringon säteilevästä valosta. On suunnilleen klo 11 päivällä. Makaan pienen kivenmykkyrän takana vähäisen mäen harjalla. Edettiin ketjussa keväisessä lumisohjossa edellisestä asemasta noin pari kilometriä tälle kalliolle.  Punikit ovat lähellä, niitä vilahtelee notkon toisella puolen. Sinne ammutaan kovasti. Olen lasketellut jo muutamassa minuutissa kolmisenkymmentä patruunaa. Jauhiainen kuularuiskullaan hätyyttelee meidän päittemme yli. On tässä nyt pieni välipää, jolloin ei ole ammuttu, punikit huutelevat vain toisella puolen notkoa. 

Housut ovat aivan märät, kahlatessamme putosin muutamaan vesiojaan, kengät eivät pysyisi koossa, jollen olisi kietonut niitä nuoralla varsista kiinni. Sukat ovat läpimärät. Kahlatessa tuli jumalattoman hiki, nyt lumihangessa maatessa on taas kylmä. Muuten olen vielä reilulla tuulella,  lannistaa sentään tahtoo monen nuoren kelpo sotilaan kuolema. Soturi ei saisi joutua lamaannuksen valtaan, vaikka paras ystävä kaatuisi, mutta väkisinkin suru mieleen välttää. 

Ylt’ympäriinsä kuuluu laukauksia. Tuolla papattaa monet kuularuiskut, tuolla laulavat kiväärit omaa lauluaan, pöräyttääpä tykkikin joukoon painavan sanansa. 

Kukahan ampunee aivan korvani juuresta ja mitä? En minä näe niin ristinsieluakaan. Joka kerta kun hän laukaisee, nenee korvani lukkoon, kynä vavahtaa kädessäni.

Miksikähän meille suomalaisille omassa vapaustaistelussamme tyrkytetään ruotsinmaalaisia upseereita, nuoria pojanhuitukoita, jotka ovat tänne tulleet praktiseeraamaan. Sota on … (tässä kohdin teksti on epäselvää) … ihmishengillä. Omituista on myös, että heidät asetettiin johtamaan hyökkäyksiä,  huolimatta siitä, että ovat ennen epäonnistuneet ja lisäksi ei miehistö heihin luota. Suomen nuorella vapausarmeijalla täytyy olla  kykenevä upseeristo, johon miehistö luottaa. 

Meillä sisseillä on täällä sentään mieluisia miehiä. Rihtniemen Elja on miesten luottamuksen saavuttanut ja Strömberg- Rönspotin joukkueeseen haluaisi jokainen. 

Monessa kohdin kaipaisi olomme korjausta. Mikä ihme siinä on, ettei Kajaanista anneta meille vapaaehtoisille, jotka ensimmäisinä astuimme miehiä tarvittaessa aseisiin, aivan välttämättömiä tarpeita, kuten kenkiä, pukuja ja muuta sellaista, vaikka nytkin monella pojalla varpaat paistaa.  Ajattelen näin joutessani.

Dum-dum-kuula räjähti vasten kiveä ja heitti roskaa silmilleni.  Punikit ampuvat miltei yksinomaan räjähtävillä, kuularuiskunsakin he ovat niillä täyttäneet, ja koko metsän täyttää helvetillinen melu (sana pyyhitty yli ja korvattu sanalla roiske).

Olen koko ajan tätä kirjoittaessani tähystellyt ympärilleni, mutta ikävä kyllä ei silmiini ole sattunut yhtään ”otusta”, sillä mitäpä ne viholliset muutakaan ovat kuin otuksia, joita me metsästäjät jahtaamme ja lahtaamme. Vastustajamme tekevät niin, samoin me. Sota on sotaa.

Fiuuh, fiuuh, vinkuvat kuulat korvissani. Mistähän ne tulevat, koska en näe punikkeja – kuularuiskullaan herjat rätyyttävät tuolta torpan luota. Vuotas kun ojennan kohti tuliluikkuni, niin eiköhän keprahtane kuularuiskupäällikkö, kuten Mouhun valloituksen aikana yhdelle sellaiselle kävi, ja ampujana olin minä. Siitä olen tähän asti ”pröystäillyt”. Saanenko nyt uutta kehumisen aihetta?

Joltakin punakaartilaiselta on Kekkosen haltuun joutunut lauluvihko, josta Kekkonen on kopioinut seuraavan laulun:  

Laulu lahtarista

Minä istun kivellä hiljaa

Palmusunnuntai on nyt

ja varton valkoista liljaa

joka ois tänne eksynyt.

Vaan kaikki ompi hiljaa

ei ääntä mistään käy,

ei kuulu valkoista liljaa

ei rintehellä näy.

Ei kuulu vielä liljaa

valkolakkkia ei harjulla näy

Kas, tuolla liikkuu, ja hiljaa

sitä tähtäämään minä käyn.

Siinä uinu hangella vielä,

että povesi koittaa saan

Onko luuria lompsassa siellä

jota sutta mä unelmoin.

Siinä lepää taas hiljaa

tuo sissi Kajaanin

Sinä uinu, uinu hiljaa

sinä lilja Saaronin.

Eikö ollut hautakumpu

sulla salolla Pohjolan

vai ikävöitkö Mäntyharjuun,

tätä paikkaa etelän.

Ei muistettu sua vissiin

Sinä soturi valkoinen

ei katsella itkusilmin

ei muistosi kaihoisin.

Sinä lahtari Mannerheimin

kulkiessasi tännepäin

etkö muistanut aikaisemmin

että täällä voi käydä näin.

Rauno Ketola

Vuosisatani kirjan mukaan:

Kerran käytiin vielä Hentulan ketjuissa ja se oli viimeinen kerta. Aivan Vääräniemen taistelun jälkeen, kun joukkueemme majaili Paavolassa viime päivien rasitusten jälkeen, ja lepäili, olivat punaiset iltayöstä pimeän aikana alkaneet tosi ankaran ammunnan Hentulan luona. Tottumattomiin ja ensi kertaa tulessa oleviin miehiin vaikutti synkkänä yönä tuollainen räiske kaamealta, he veivät kaikki miehensä ketjuun, hätäisimmät heittivät jo käsipomminsakin, vaikka vihollinen oli omilla asemillaan. Vihollisten tuli kiihtyi ja kuopiolaiset ampuivat raivokkaasti vastaan. Kuitenkin tuntuu heistä, etteivät he pärjää omin voimin ja pyytävät Kinniltä pikaista apua. Vastenmielisesti komennetaan ensimmäinen joukkue avuksi ja kahta vastenmielisemmin pojat nousevat keskellä yötä ja pukeutuvat. Kun vihdoin Hentulaan saavutaan on ammunta hieman laimennut. Kuopiolaiset saavat lähteä pois ja kajaanilaiset astuvat sijalle ketjuun. Heitä oli ollut ainakin neljä kertaa enemmän asemalla kuin meitä ja he ihmettelevät, kuinka saatamme vahtia niin vähillä miehillä. Kun kajaanilainen näet saapui ketjuun, sai hän ottaa huolehtiakseen paikan, missä oli ollut neljä, viisi kuopiolaista. Koko aamuyö vahdittiin ja aamulla lähdettiin jatkamaan keskeytynyttä unta.

Silloin nähtiin viimeisen kerran Hentula, jossa monta hauskaa oli koettu, mutta monta kurjuuttakin nähty.

12. 4. 1918 julkaisee Kajaanin Lehti sotakirjeenvaihtaja Kekkosen kirjoituksen Ryntäys Kinnin rintamalla:

Jo useampia viikkoja ovat punikit koettaneet murtaa rintamaamme Turkinkylän pohjoispuolelta itään Mouhun pysäkille. Turhaan ovat he menettäneet miehiään, sillä ketjumme ovat kestäneet heidän useinkin epätoivoiset ryntäilynsä.

Päätettiinpä mekin vihdoin aloittaa jonkinlainen offensiivi vihollista vastaan pitkin koko rintamaa, joka vähitellen on kehittynyt kymmenen kilometrin pituiseksi. Aikomus oli rynnätä vihollista vastaan joka suunnalla äärimmäiset idässä Valkolan (10) kylää vastaan, muut joukot taas Turkinkylään, jossa oli punikeilla tykki.

T.k. 6 p:nä aamulla aloitettiin eteneminen joka sunnalta. Valkolaa vastaan lähtenyt joukko kyminlaaksolaisista ja kuopiolaisista pääsi jo aivan kylän laiteille, mutta vihollisen saatua apujoukkoja niin paljon, että heillä oli ainakin 8-kertainen ylivoima ja kun nämä alkoivat saartaa koko hyökkäysosastomme, niin täytyi meikäläisten vetäytyä entisille asemilleen.

Turkinkylää vastaan hyökättiin kolmelta eri suunnalta. Koko Kajaanin Sissien I komppania hyökkäsi Kokkosen kylästä itäpuolelta kylää vastaan, kun taas osa kuopiolaisista ja Mikkelin I komppania kukin omalta suunnaltaan. Kajaanilaiset ryntäsivät aluksi avoimen jään poikki ja katosivat sieltä metsään, jota pitkin aloittivat etenemisen. Yhtäkkiä joutuivat he kovaan kuulatuiskuun ja eteneminen lakkasi. Pysähdyttiin asemille ja ryhdyttiin ampumaan. Toinen osa hyökkäsi oikealle sivustalle avonaista mäkeä vastaan ja miehitti sen, mutta vasen sivusta ei voinut edentyä, sillä punikit rupesivat suolaamaan kuularuiskuilla ja kivääreillä ja aloittivat sellaisen tulen, ettei etenemisestä ollut puhettakaan. Jäätiin asemiimme päiväksi ja yöksi.

Samaan aikaan valtasivat mikkeliläiset punikkien asemat Pylkönmäellä ja Ritavuorella ja Kuopion III ja II komppania Rantalan talon suunnalla pari kukkulaa sekä valtasivat yhden punikkien kuularuiskun, josta oli lukot otettu pois, mutta joka nyt on korjattu sekä 5 patruunavyötä. Vihollisen ankaran painostuksen takia täytyi heidän kuitenkin peräytyä entisille paikoilleen, mutta kuularuiskun veivät he mukanaan. Yön kuluessa, eikä seuraavana päivänäkään voitu siirtää asemia eteenpäin, sillä meikäläiset olivat niin lopen väsyneitä,  kun pari vuorokautta täytyi kahlata pitkin vetisiä metsiä, ja yöt siellä viettää, eivätkä he saaneet kunnolleen syödä kertaakaan sillä ajalla.

Vaikkemme niin pitkälle päässeetkään kuin sissit toivoivat, niin rintama silti oikeni monella kilometrillä ja asemamme vahvistuivat aika vankasti. Saalista saatiin sotavanki, kuularuisku ja 5 sen patruunanauhaa ja kolmattatuhatta patruunaa.

Kajaanilaisista kaatuivat II joukkueen varapäällikkö Heikki Hakkara Siikajoelta, sissi Albin Hakkarainen Sotkamosta, Hannes Kananen Sotkamosta, joka haavoittui vaikeasti ja sittemmin kuoli sekä August Karppinen Kuluntalahdelta, joka kuoli vahingonlaukauksesta. 

Haavoittuneita on meikäläisistä Hannes Kemppainen Koutaniemeltä päähän, Hemmi Rönty Kajaanista päälakeen, Eemeli Pyykkönen Melalahdelta, Vihtori Tauriainen Sukevalta ja Selodes Partanen Sotkamosta, kaikki lievästi, joista viimeksi mainittu on rintamalla sekä Aarne Hälvä Suursaarelta, vahingonlaukaus varpaaseen.

Kunnia kaatuneille.

Yleine suru oli vallalla Hakkaran kaatumisen johdosta. Siinä oli tosi rehti mies, sen todistaa jokainen sotilas, joka joutui hänen kanssaan kosketuksiin. Hänen ruumiinsa viedään kotipaikalleen Siikajoelle.  

*

Tämän jälkeen punaisten vetäytyminen muuttuu likimain paoksi, kun rintama murtuu monessa paikassa lähes yhtäaikaa. Tästä seurasi Kajaanin sisseille kaivattu lepokausi, jonka he viettivät Kinnillä Kurkelan talossa. Huhtikuun 21. päivänä pääsi sitten koko joukkue runsaan viikon pituiselle lomalle Kajaaniin. Loman aikana suoritti valkoinen armeija Viipurin valloituksen. 

Sitten on Kajaanin sissien taas palattava toimeen.

Kunnianteko  (Päiväkirjasta)

Oli huhtikuun viimeiset päivät menossa. Mentiin rintamalle ja oltiin Suonenjoen seutuvilla. Silloin saapui eräs mikkeliläinen komppanianpäällikkö (11) asemalle ja hän on himpun verran hutikassa ja rupeaa poikia komentelemaan kunniantekoon hänelle. Kolme nauhaa hihanauhassa oikeutti muka hänet vaatimaan meiltä sitä. Typeräähän sellainen oli, vaatia kunniantekoa varsinkin meiltä, Kajaanin sisseiltä. Emme me olleet tottuneet siihen. Asemalla ei tapahtunut mitään röhlomiä, mutta kun matkaa lähdettiin jatkamaan, tuli ”komppanianpäällikkö” meidän vaunuosastoon ja rupesi hihkumaan. Hän tahtoi mennä ovesta ulos ja ”tupla-lahtarin” komensi aukaisemaan ovea. Pieni, mutta muuten pahansisuinen tuplalahtari säikähti tai tupertui tahikka miten sen nyt nimittäisimmekään, kun vanha ”setä” joka oli vielä komppanianpäällikkö käski ovea avaamaan. Ennen kuin kukaan kerkesi häntä siitä kieltää, oli hän, muistaen toverimme Andreas Lehikoisen kullankirkkaan säännön ”hieno käytös ennen kaikkea”, avannut oven. Tyytyväisenä kömpi komppanianpäällikkö ulos, mutta jätti oven auki. Hän nähtävästi varta vasten halusi kuulla jotakin meidän keskustelustamme,  johon voisi tarrata kiinni ja aloittaa riidan. Hän kuunteli tarkoin. Jehu istui penkin päässä ja hihkasi oven luona olijoille: 

– Ovi kiinni.

Ja kun hihku ei ensi kerta tehonnut, toisti hän sanansa sillä ponnella, jolla tuo puolivirallinen tiedonantotoimisto esiintyi. Tätä oli komppanianpäällikkö odottanut. Hän ei ollut niin ”lapsekasta” ettei olisi ymmärtänyt tuossa huudossa olevan kylliksi riitaan aihetta hänen puoleltaan. 

Hän ilmestyi heti vaunuun ja rumasti muljottaen kysyi:

– Kuka käski oven panemaan kiinni. Kuka?

Ei vastausta, pojat tuijottivat vain rumasti häneen. Tämä toisti kysymyksensä, mutta yhtä huonolla tuloksella. Pooikien joukosta vain rupesi kuulumaan pahaenteistä murinaa. Jehu kai lie näyttänyt syyllisimmältä, koska hän tämän eteen meni karjumaan. Jehu kuunteli rauhallisesti, mutta herra komppanianpåäällikkö hihkasi:

– Nouse ylös, kun upseeri sinua puhuttelee.

– Eipä tästä tiedä hyppiä, vastasihe Jehu rauhallisesti, ja istui yhä juurevasti paikoillaan kun olisi jököttänyt lantakuorman kiireellä Polvilan pelloilla.

Mutta komppanianpäällikkö suuttui tästä ja rupesi kopeloimaan mauseriaan, joka riippui hänen sivullaan. Tällöin ilmestyi Onni Artturi Aadaminpoika jalona ja ylevänä kuin ilmestys korkeuksista, hyppäsi Jehun ja komppanianpäällikön väliin ja hihkasi:

– Tämä on hävytöntä.

Samassa rupesi vaunu kihisemään, joka poika hyppäsi ylös paikoiltaan, poukkoili kuin köyhä jouluna ja pian oli räyhääjä joka puolelta piiritetty.

– Missä täällä on päällystöä, huusi komppanianpäällikkö, kun huomasi hätänsä.

Rihtniemen Eero, joka seisoi penkillä nagani kädessä ja heilutteli (ojenteli) sitä uhkaavasti, vastasi, että on sitä hänkin sen verran kun tässä näytään tarvitsevan. Yleinen melu ja mekastus seurasi, huvittavin oli katsoa Rönnyn Hemmiä, joka oli joutunut takalistolle. Hän koetti päästä vahvan miesjoukon lävitse räyhääjän luo, yritti pieneen kokoonsa luottaen pujahtaa säärien lomitse, mutta onnistumatta. Sen huomattuaan otti hän vauhtia ja koetti puhkaista miesmuurin, mutta turhaan. Voimattomassa vihassaan hän rupesi huutamaan ja hihkui korkealla äänellä:

– Lyökää leukaan, lyökää p –naa turpiin.

Lehikoinen laiskana miehenä tyytyi päällekatsojaksi ja kehotti tappelemaan. Ja että melu oli suuri sen arvaa jokainen, koska Unelias-Jannekin, joka oli Kaanaasta lähtien maannut tavarahyllyillä, heräsi ja unia silmistään hieroen ölähti korkeuksistaan: 

– Mikä mäkättäjä se tuossa sakin keskellä?

Komppanianpäällikkö katseli rumasti ympärillä hääriviä. Eritoten oli hänen vihansa suuntautunut Onni Artturi Aadaminpoikaan, joka seisoi rinta rintaa vasten hänen kanssaan. Yht’äkkiä komppanianpäällikkö peräytyi hiukan ja aikoi tarttua mauseriinsa, mutta Pietarisen Einari Simo Hurtta, jolla oli ollut puukko valmiina hihassa koko ajan, vetäsi mauserin kannatusremmin poikki ja Onni Artturi Aadaminpoika takavarikoi aseen. Ja melu yltyi ja samassa suhteessa rumeni (synkkeni) k.p:n katse. Muttei vavahtanut Onninkaan katse, kun he molemmat katsoivat toisiaan. Vihdoin näytti komppanianpäällikkö saaneen entinen luulonsa jälleen. Hän kysyi Onni Aadaminpojalta:

– Tiedätkö kuka minä olen?

– Jo vain, murahti Onni.- Eräs humalainen herrasmies, joka räyhää Kajaanin sisseille.

Samalla kun kapteeni kysyi, asetti hän käsivartensa eteensä, näyttääkseen hihansuissa olevia kolmea keltaista nauhaa, jotka olivat komppanianpäällikön tunnusmerkit.

– Jaa, olkaa hyvä ja katsokaa tuota, ja hän veti povestaan paperin, jonka ojensi Onnille.

Tämä tarkasteli sen ja puhkesi valtavaan röhönauruun, joka vavahdutti koko vaunun ja hämmästyipä komppanianpäällikkö tällaista röyhkeyttä.

– Vai reserviluutnantti Suomen armeijasta, hohotti Onni, – mutta ette käyttäydy kuten arvo velvottaisi, ja nauroi kuin hullu. 

Tuli siinä Pieksämäkikin. Valittiin Onni Artturi Aadaminpoika ja tuomari Jyrhämä viemään komppanianpäällikköä paikallisesikuntaan. Siellä sai komppanianpäällikkö aseensa takaisin, muuten ”kulut korvattiin asiallisten kesken”. 

Kajaanin sissit saapuivat Viipuriin Antrean kautta kaupungin kukistumisen jälkeen. Sattui olemaan Vapun päivä. Tuon ”Vapauden Vapun” tunnelmista Kekkonen kirjoitti lyhyen kirjeen Kajaanin Lehteen:

Vapauden Vappua Viipurissa valaisi kirkas päivänpaiste. Kirkas ja reipas oli mieli myös vapautuneiden viipurilaisten keskuudessa, kun kaupungin ottivat valtaansa valkoiset valloittajat. 

Viipuri on verrttain hyvin säilynyt. Kolikkoinmäellä on 14 taloa palanut ja siellä tapahtuneen erittäin voimakkaan räjähdyksen vaikutuksesta ovat lasit särkyneet taloista laajalla alalla. Varsinainen kaupunki ei ole kärsinyt tuhoja pommituksessa. Asemarakennukseen on vain jokunen granaatti sattunut.

Vankeja on kovasti joka paikassa. Kenraali Mannerheim saapui myös vapaaksi vallattuun Karjalan pääkaupunkiin. Samassa junassa tuli myös kenraali Toll, molemmat esikuntineen.

Kajaanin Sissi-Jääkärit kärsivät ankaran mieshukan hyökätessään Papulan sillan yli kaupunkiin. Heti kaatui luutnantti Paulig ja kohta vänrikki Lehto haavoittui jalkaan. Kaikista eniten kaatui juuri kajaanilaisia Viipurin valloituksessa.

Me lähdemme Säkkijärvelle ja sieltä Haminan kautta Kouvolaan punaisten hirmuvallan tähteitä puhdistamaan. Pian kai saamme viettää vapausjuhlaa Suomen puhdistamisen johdosta.

Kun pommi räjähti  

Vuosisatani kirjassa Kekkonen jatkaa: 

Vapun päivän iltana lähdimme marssimaan Viipurisata Säkkijärven kautta kohti Haminaa. Tuo vajaat kolme vuorokautta kestänyt marssi koetteli meidän jalkojamme melkoisesti.  Tästä marssista ja pommiräjähdyksestä on Kekkosella kaksi versiota. Ensimmäinen julkaistiin Kajaanin Lehdessä elokuussa 1918 ja toinen, perusteellisempi ja siistitympi Suomen sotilaassa neljä vuotta myöhemmin. Otamme tähän Suomen sotilaan versiosta muutamia jaksoja ja muutoin käytämme alkuperäistä Kajaanin Lehdessä julkaistua versiota.

Suomen sotilas:

Sitä ei kyllä ymmärtänyt moni poika, minkä takia rykmentin herroilla oli niin hirmuinen kiire ja hoppu pois Viipurin kaupungista heti kun sinne oli suurella vaivalla päästy. Olisihan niiden mielestä, jotka koko talven olivat viettäneet Mäntyharjun korvissa sodan aiheuttamissa pooikkeuksellisissa oloissa, toki pitänyt saada ikäänkuin pieneksi palkinnoksi, joksikin ansaitun vapausmitalin korvaukseksi, lekotella joku aika Viipurissa. Mutta niin oli tähtiin kirjoitettu, että Viipuri esikaupunkeineen oli päästettävä rauhaan ja sissit pantiin jo ennen vappua painelemaan kohti Haminaa.

Kun pommi räjähti, veretön sotamuistelma (Kajaanin Lehti nro 97, 21.8.1918) 

Ei Salosta sentään ruvettu ”pommariksi” kutsumaan, vaikka hänen syykseen se räjähtäminen oli laskettava. Taisi lisäksi olla laatuaan ainoa se pommi, meidän rintaman osalla ja ehkä koko Suomen.

Syytä olisi olla vaikka vapaudenristin saamiseen, sillä vähemmästäkin niitä on annettu ja ehkäpä Salosen Aarnekin olisi osansa saanut siitä 80 metristä vapaudennauhaa, joka sittemmin Haminassa meille tilattiin, vaikkakaan sitä ei koskaan perille saapunut.  

Edellämainitun arvonimen edes hän olisi ansainnut, sillä vähemmästäkin on moni sellaisen saanut.  Esimerkkinä voimme mainita vain vaatimattomasti allekirjoittaneen, joka muutamien muiden tovereitten kera saavutti ”pommari”-nimen jo täällä Kajaanissa tuon surullisenkuuluisan työväentalon piirityksen aikana, koska he häärivät salaperäisinä pommit taskussa piiritystilaan asetetun ympärillä kuin kiljuvat jalopeurat.

No niin. Kuljettiin Viipurista kohti Haminaa pitkin maantietä ja edellä painelivat punikit pinnistäen kaiken mahdollisen kulkunopeutensa, keventäen maallista olemustaan kivääreillä, patruunoilla ja patruunavöillä y.m.s. puhumattakaan tykeistä ja muista suuremmmista sotakompeista, joita he eivät edes aikoneetkaan haalata paljon Viipuria kauemmas. Olivatpa tulevan tuomionsa pelossa viisaimmat jättäneet punaisen kaartin jäsenkorttinsa tienvieriin, josta allekirjoittanut niitä hyppi hakemassa Onni Artturi Aataminpojan kanssa, joka hengen erik. johdon vaikutuksen alla löysi vanhan piikkiinlyövän revolverin, jonka löydön johdosta pian kajahteli ilmoille valtainen rovionauru, kuten arvoisat asetoverit hyvin muistavat.

Kiirettä siinä tosin koetimmekin pitää, jotta jäsenkorttien omistajat tapaisimme. Seisoimme uuraasti maantiellä päivin ja öin ja muuttelimme jalkojemme sijaintia niin vihaisesti, että monen pojan jalkapohjat pian lainehtivat yhtenä vesirakkona. Onnensa olivat tässä suhteessa käsittäneet ne, jotka jättäytyivät kuormaston hevosten vedettäviksi, muka vatsatautisena (kovasta syönnistä Viipurissa) tai pääkipuisena (kohmelo) ja useampi mies se halusi ”kanuunain” (kenttäkeittiön) päälle. Me, jotka esivallalle uskollisina kävelimme, olimme sydämistyneet kuormain päällä istujille, eritoten Immosen Augustille ja Analle, jotka pieksivät vielä suutaan ja kyselivät onko se niin jalkojen päälle käypää työtä tuo käveleminen kuin istuminen.  

Saavuttiin vaivat kestäen Vilajoen kylään Säkkijärven pitäjässä ja siinä oli meillä aikomus pysähtyä. Eikä ohi olisi päästykään, sillä Pyklingin talonväki oli valmistanut iloisen yllätyksen. Kauheita sissiroistoja (K. Sissi-R.) kestittiin näet niin maukkaalla riisiryynipuurollisuudella, ettei sakin kovin valehtelija Jehukaan sanonut koskaan sellaista syöneensä. Maitoa oli myös tarjolla ja koska me Viipurista olimme onnistuneet saamaan näkkileipää ja voita niin paljon, että kerraksi riitti yksikin annos ja saivathan Lehikoinen ja Lehdon Antero ja Rihtniemen Eero, ”komppanian tunnetusti kovimmat  syömärit” (emäntien lausunto)  valehtelemalla ja muotonsa muuttaen toisen ja kolmannenkin ”ransuunin” niin sanon minä, jukrameerata, että olipa pingollaan kerrankin poikain vatsat.  

Suomen sotilas:

Riisiryynipuuro teki kauppansa.  Ensin syötiin appamalla, sitten ahmimalla, ja kun ensi innoitus alkoi laimeta, niin kohosi kuitenkin syönnin voimasperäisyys yht’mittaa. Tietäähän sen toki sanomattakin, miten nälistynyt sissi syö ruoan ääreen päästyään. Kaiken kukkuraksi ryhtyi talon emäntäväki kahvinkeittoon.  ”Tuo se pelin puhasti”, sanoi vanha korttisahuri Aku, kun näki parin vaimoihmisen  puuhailevan hellan ääressä suurien kahvipannujen kimpussa.

Kajaanin Lehti: 

Salosen Aarne halusi valmistaa itselleen uutuuden. Hän oli Viipurista käsittänyt muutamia ryssäläisiä säilykepurkkeja, saanut ne tuta hyviksi ja juolahti hänen päähänsä yht’äkkiä lämmittää yksi purkki, maistuisiko se entisajan lihakeitolle. Niinpä tätähän asetti sen hellalle ja jätti kuumenemaan.

Syötiin,  juotiin, mässättiin. Pari vaimoihmistä hääri kahvipannujen kimpussa hellan ääressä. 

Silloin se pamahti. Kuulosti kuten hellan luona. Akkunat helisivät vielä kotvan pamauksen jälkeen, sakea höyry levisi hetkessä yli huoneen ja korvat menivät lukkoon kaikilta keittiössä olevilta. Hellan ääressä hyörivät naiset parkasivat sydäntä särkevästi ja yhteinen ystävämme ja asetoverimme Ana, joka oli tullut keittiöön katsomaan ”kahvinkeittoa”, kuten sanoi, vaikka todellisuudessa olikin tullut ”lipileeraamaan” neitosten kera, pudotti suuressa ahdistuksessaan puurovadin lattialle. Unelias Janne, joka noin vain ohimennen sanoen kerran nukkui 6 tuntia ketjussa, vaikka vahtivuoro oli vain puolet siitä, pilkisti juuri ovenraosta, mitä Ana hommmailee, mutta räjähdyksen kuultuaan pinkasi hän pirttiin, hihkasi: 

– Käsipommi räjähti, ja kiisi viivana pihalle, jossa vaipui nurmelle luulleen kohta kuolevansa. 

Kahvinkeittäjät pökertyivät niin kokonaan, etteivät osanneet paikoiltaan isosti liikuksia.

Kun vihdoin kukin pääsi hiukan selviämään räjähdyksen aiheuttamasta mielenhäiriintymisestä ja kun höyry hälveni, niin tuli selville, että Salosen säilykepurkki oli sisälle muodostuneen höyryn voimasta räjähtänyt ja syytänyt sisälmyksensä keittäjättärien silmille. Ana huomattuaan vahinkonsa, väitti kivenkovaan että häneenkin oli sirpale sattunut, johon pojat arvelivat, että Ana taitaakin olla ”lihamagneetti”.

Kahville ei räjähdys ollut mitään voinut ja kaikkien mielestä se oli pääasia. Ana otti uutta puuroa, ja Unelias Janne hetken jo kuolemaa odoteltuaan palasi miesten sakkiin.

Kahvi nautittiin taas rauhassa, levähdettiin syönnin perästä ja kaiholla erottiin vieraanvaraisesta talosta, jonka ystävällinen emäntä laittoi Säräisniemen poikien kautta tutuilleen terveisiä.

Matkalla Säkkijärven kirkolle oli varusmestari ”hommassa”.  Tuli näet mies miehen perästä hänen luokseen ja suhahti korvaan, ettei muut kuulisivat:

– Alushousut.

Hemmi (päiväkirjasta) 

Kun Viipurista lähdettiin Haminaan päin levähdettiin lähellä kaupunkia ja eräässä torpassa oli punikkien jättämää tavaraa ja kukin otti mitä kerkesi. Rönnin Hemmi sai polkupyörän, jolla ajoi Haminaan asti meidän muiden jalkapatikassa paiskellessa. Haminaan tultua hän heti möi sen eräälle iisalmelaiselle 60 markasta. Kauan ei tämä kuitenkaan saanut sillä herrastella, sillä jo parin päivän perästä määrättiin kaikkien, joilla on polkupyörä, luovuttamaan ne rykmentille. Iisalmelaiselta otettiin myös pyörä pois ja Hemmiltä tuli hän kirraamaan rahojaan takaisin. Mutta eihän Hemmi antanut, tuumi vain, että ala laputtaa mun luotani.

Hemmi oli haavoittunt Wääräniemellä 6.4. 1918 päivänä, mutta parin viikon perästä hän oli entisellään ja lähti takaisin rintamalle. Muistoksi haavoittumisestaan sai hän II luokan vapaudenmitalin ja kehahtelihan hän olevansa ainoa mies koko komppaniassa, jolla sellainen oli. Mutta siitä nauha likaantui, kohta ei erottanut, mikä osa on keltaista ja mikä punaista. Hemmi antoi muutamalle eukolle nauhan pestäväksi, mutta tämä hieroi sen hajalle. Hemmi kiroili kun meni koristus pilalle ja sanoi, että olisihan ne sivullisetkin huomanneet kuka se on ainoa mies koko komppaniassa.

Haminaan saavuttiin toukokuun neljännen päivän aamulla. Kaupungin valtaus tapahtui verettömästi, sillä suurin osa punaisista oli paennut jo edellisenä päivänä ja jäljelle jääneet antautuivat sovinnolla. Haminan valloituksen jälkeen meidän oli tarkoitus jatkaa matkaa Kouvolaan tai Kotkaan, mutta Kouvolasta perääntyvät punaiset antautuivat jo 3.5. Inkeroisissa ja Kotka antautui seuraavana päivänä. (Vuosisatani I)

Näin Kajaanin sissit saivat jäädä Haminaan.

Kun Ana oli saanut rahaa (Kajaanin Lehti Nro 20, 19.2.1919)

Kajaanin sissit oleskelivat tällöin Haminassa, vahtivat punikkiloita ja tappoivat aikaansa mikä mitenkin parhaakseen käsitti. Alituinen ystävämme ja ainainen asetoverimme Ana, entinen ryhmpäällikkö, aikoinaan Kinnin kylän uljas komendantti, joka sittemmin koko komppaniamme siirryttyä Mouhulle oli joutunut pois korkeasta asemastaan ja palveli loppuajan isänmaataan halpana soturina meidän muitten rinnalla, oli kaikelta kunnialta varjellut olemustaan niin hyvällä menestyksellä, että selviytyi ehjin nahoin pitkän talven ankaroissa taisteloissa ja nautti nyt yleisen järjestyksen palattua kaikista niistä hyvyyksistä, joita valkoisen armeijan kunniakas sotilas voi punaisen hirmuvallan alla kituneilta toivoa. Aurinko paistoi niin leppeästi kirkkaalta taivaalta ja loi loistettaan niin hyvien kuin pahojenkin päälle ja Ana vietti aikaansa iloiten, korvaten moninkertaisesti talviset kärsimyksen hetket. Sillä hän osasi nauttia vapaudesta paremmin kuin monet muut. Kun toiset näet äkseerasivat kuusikin tuntia, marssivat pitkin kaupunkia, hikipäässä harjoittelivat ja kokeilivat kiväärin olalle viemistä ja sieltä alaslaskemista useita satoja kertoja päivässä, silloin Ana makaili milloin ruohottuneiden vallien päällä auringon lämmittäessä suloisesti miehen pyylevää olentoa ja levisipä tällöin hänen naamalleen hymy, joka kuvasi mielihyvää ja samalla ivasi niiden typeryyttä, jotka näin herttaisella ilmalla viitsivät harjoitella. Tai milloin hän Immosen Augustin kanssa istui seurahuoneella, ja popsi naamaansa talon antimia, jotka poistivat pahimman nälän.

Ne, joiden piti harjoitella päivät, olivat Analle suutuksissaan. He huomauttivat kyllä joka kerta kun Ana oli poissa tästä päällikölle, mutta kun nämä menivät harjotusten loputtua tätä etsimään, oli hän palannut retkiltään, makasi sängyssään ja valitteli ankarasti tuskiaan. Kun taudin syytä kysyttiin, oli se milloin vatsatauti, milloin päässä oli vika ja toisinaan ei hän taudin laatua voinut määritellä tarkoin, se repi tuolta ja nyki tästä j.n.e. Samalla oli hänen ilmehikäs naamansa niin monella sykkyrällä ja uurteella ja silmät puhuivat selvää kieltä sanomattomista tuskista, ettei päällikkö voinut muuta kuin surkutella. Kerrankin Helsingissä annettiin hänelle komppanian kassasta 5 mk, jotta hän pääsisi lääkäriin, koska oli niin näköinen. Emme varmuudella tiedä, tulivatko rahat  käytetyksi sanottuun tarkoitukseen, mutta se on varmaa, että heti utelijan mentyä pois huoneesta, kohosi sairaskin jalkeille ja kiivaasti ehdotti kaupungille lähtöä.

Huvittava oli aamuharjoitus sinä päivänä, jolloin Helsingin paraatiin lähtevät valittiin. Jumalattomilla uhkauksilla saatiin Ana ja Lehdon Antero lähtemään mukaan, mutta edellinen heistä valitteli vatsaansa kipeäksi koko ajan ja jälkimmäisen jalkaa oli kenkä hieronut niin, ettei hän muka päässyt ollenkaan kävelemään. Sattuivat lisäksi molemmat raihnaat samaan ryhmään ja äänekkäästi valitteli Ana vatsansa heikkoutta ja Antero paran jalka oli jo niin hellä, ettei hän kärsinyt astua kuin varpaillaan ja ankarasti nilkuttaen pysyi hän vaivoin mukana, sentään kolme neljä metriä rivinsä jäljessä.

Kun näin oli marssittu rauhantorille asti, julistettiin siellä, että ensimmäisestä komppaniasta valitaan viitisenkymmentä miestä Helsingissä pidettävään suureen paraatiin. Ja ken oli sen virkeämpi kuin Ana, ei enää vaivannut vatsakipu ja kellä oli sen terveempi jalka kuin veli Anterolla, joka olisi yleensä kaikin puolin voimistuneena, lihoneena ja kasvaneena pystynyt vaikka lyömään ennätyksensä korkeushypyssä.  Molemmat raihnaat pääsivätkin mukaan.

Haminassa ollessa oli monella pojalla rahavarat jokseenkin vähäiset. Saadakseen ne karttumaan päätti eräskin kopla, ketä heitä lie siinä ollutkaan, kääntyä erään Anan entisen tuttavan puoleen saadakseen sieltäkäsin helpotusta rahapulalleen. Ja se löytyikin pian. Kinnin kylällä asuessa oli Anan majapaikkana ollut Nuutin talo, jonka emännällä oli tytär ja hänelle pojat kirjoittivat Anan nimissä pitkän kirjeen, josssa kerrottiin ankarasta satunnaisesta rahapulasta ja koska Kajaanista ei vielä tule rahalähetyksiä, niin kääntyy hän – Ana nimittäin –  rauhan ystävättärensä puoleen ja pyytäen lainaksi sataa markkaa, maksaakseen sen heti kun kotoa rahat kerkiävät. Tällainen oli poikien kirjeen sisällys ja taisi puuhasta tietää kyllä sekin, jonka nimissä pyyntö oli tehty. Kuitenkin jäi kirjeen aikaansaannokset aivan tyhjäksi.

Kun ensikerta kävi näin huonosti, ei nuorempaan yritykseen ryhdyttykään aivan pian. Kuitenkin alkoi nälkäkin vaivata vatsojamme, syödessä koninpolvisoppaa ja nakerrellessa pientä leipäosaa. Siksi kääntyi taas entinen ”kompus” Anan nimessä Nuutin valtiattaren puoleen ja prykäsi uuden kirjeen, jossa sanottiin rahaa saadun, mutta nyt oli puute ruoasta, että jos Alma olisi niin rakas, että voisi lähettää kilon verran voita ja pari paksua pullaa. Koska kirjeen kirjoittajaksi ei saatu samaa henkilöä kuin ensi kerralla, valitettiin kirjeen lopussa, että oikea käsi on kipeä, ettei voi saada selvää tästä töherryksestä. Tämäkin yritys päättyi yhtä huonosti kuin edellinen, ei vastaustakaan Alma lähettänyt, eräälle toiselle lähettämässään kirjeessä oli lopussa vain: ”Sano terveisiä P-sellekin”.

Mutta jolleivat toiset pojat saaneetkaan rahaa, niin Ana se sitäkin hankki. Hän kirjoitti Kajaanin ja kohta tuli kirje, jonka sisällä oli rahaa, sen huomasimme varmasti nähdessämme Anan iloisen ilmeen lukiessaan kirjettä. Hän ei sentäään isosti huudellut asiasta, kokosihan vain ympärilleen parhaimmat tuttavansa, yli puolenkymmenen ja tuumasi meille isosti, jotta ”lähdetään pojat, törsäämään.”

Tiesimme, että hänellä oli rahaa, vastaansanomatta seurasimme häntä. Hän kulki meistä muista pari metriä edellä, retkutteli rennosti ruumistaan, heitteli käsivarsiaan sinne tänne ja hyräili itsekseen tuota tuiki tuttua säveltään, jonka sanat kuuluivat nuni nunnani nunnani nuu, nuni nunnani j.n.e.  Muuten oli hän ääneti ja mekin puhelimme kuiskaten pitkin kaupungin katuja.

Ana johti meidät ympyräkadun varrella olevaan kahvilaan, istahti mutaman pöydän päähän ja me piiritimme sen muilta puolilta. Hän katseli meitä hetken ikään kuin lukeakseen, montako pöydässä oli. Sitten hän nousi ylös, meni tarjoilijattaren luo, tarttui häntä käsivarresta kiinni ja kumartui hänen puoleensa. Tämä kai luuli outojen aikeiden olevan Anan mielessä, hän riistäytyi irti, mutta kylmäverisesti jatkoi Ana sukuesitelmäänsä, kunnes sai – kuiskatuksi jotakin tarjoilijattaren korvaan. Sitten palasi hän paikoilleen, istui siinä vaiteliaana ja salaperäisenä.

Olimme katsoneet kohtausta tarjoilijattaren kanssa ja Esa toi julki yleisen ihmettelyn Anan nerokkuudesta. Hän rähähti isosti:

– No, asukas se tuo Ana.

– Asukashan se, myönnettiin me.

Mutta keskustelu ei tahtonut sujua, sillä Ana oli edelleen ääneti. Ja pian tuli selitys siihen. Sisältä purjehti näet ”edeskäypä”, kiikuttaen kahvitarjotinta kädessään ja asetti sen Anan eteen. Tarjottimella oli yksi kuppi kahvia, sokereineen ja kermoineen.

– Voi tuota vanhaa pirua, mietimme tämän nähtyämme, mutta sentäään koetimme mikäli mahdollista säilyttää malttimme. 

Kellään meillä ei ollut rahaa penniäkään, emmekä itse voineet tilata mitään. Polttelimme rauhallisen näköisenä valtion tupakkaa ja katsoimme väliin kattoon, väliin vilkasimme Anan ”törsäykseen”.

Ja levollisena hörppi tämä kahviaan, äänekkäästi ryystäen ja katseli meihin pirullisesti. Juotuaan pyyhki hän käsiselällä suutaan, hipasipa otsaansakin ja valitteli kuumuutta – näin kahvia juodessa. Sitten katseli hän meitä kasvoillaan ääretön tyytyväisyyden ja kylläisyyden ilme, pyyhki vielä suutaan ja sanoi:

– Helkkarin hyvää kahvia, vai mitä pojat. 

Vaikenimme.

Kohta jatkoi hän:

– Eiköhän tilata toiset kupit, kun on niin herkullista, vai mitä te, pojat, sanotte.

Olimme ääneti. Savupilvet leijailivat päällämme.

Pian rääkäsi Ana tarjoilijattarella suurella äänellä, että vielä saisi tuoda kupin kahvia. Se tuotiinkin, hän hörppi hitaasti senkin ja taas katseli meitä niin itsetyytyväinen ilme naamalla, että teki mieli ”torsoon” lyödä.

Tovin ääneti istuttuamme, tuumi Ana, että pitäisi kai ne juonnoksensa maksaa, meni tiskin luo ja liivinlakkarista – ajatelkaa – liivinlakkarista veti – voi taivahan tomua – satamarkkasen, heitti sen huolettomasti tiskille ja käski siitä repiä. Katseli sitä silmät selällään tarjoiljatar, mutta katselimme mekin. Kun hän vihdoin oli saanut rahastaan takaisin ja tunkenut nekin liivinlakkariin, istahti hän pöytäämme ja odotimme, että hän nyt tilaisi koko sakille kahvit, ensin piruutettuaan meitä, mutta siinä erehdyimme, sillä pian kohosi hän ylös, riensi sukkelaan ovelle, ja kun emme ällistykseltämme olleet kyllin pian ehtineet seurata häntä, hihkasi tuo kelju vielä ovelta:

– Tulkaa jo pois, vai ettekö ole saaneet tarpeeksenne.

Olimme saaneet ja luikimme ulos. Tapasimme Anan kadulla, otimme käsiteltäväksemme hänet ja seuraus oli että pian istuimme toisessa kahvilassa, ja joka ”faari” joi limonaadia – pullon suuren.

Lisävahtia, muistelmia Haminan ajoilta, Kajaanin Lehti nro 68, 25.6.1919

Sinä iltana olivat taasenkin tanssit Sivatissa. Sinne oli Haminan kaupungista matkaa muutamia kilometrejä, ja ainakin sillä ajalla jolloin Kajaanin Sissit kiinnittivät itseensä haminalaisten yleisen ja jakamattoman huomion, oli harva se ilta tanssit. Ja tyttöjä siellä oli, ja soltut niitä pyörittivät.

Iltaharjoitukset olivat päättyneet ja loma-aikaa kaupungilla käydä ennen iltahuutoa. Pojat valmistautuivat karkaamaan tansseihin.

Röyhkeimmät katosivat kaupungista jo ennen iltahuutoa. Pyysivät vain jotakuta toveriaan hihkaisemaan ruoturintamassa heidänkin kohdallaan, että mukana on ja sillä hyvä. Varovaisimmat ja viisaimmat jäivät sentään huutoon, oli kerrankin muuan joukkuepäällikkö seisottanut tunnin perusasennossa käytävässä, kun ei aikoinaan kasarmiin tullut.

Vihdoin olivat kaikki muodollisuudet ohi ja loputkin pääsivät lähtemään. Joku kiirehti polkupyöräosaston asunnolle ”besorgaamaan” pyörän matkaa varten, useimmat lähtivät jalan linttasemaan tanssipaikalle, mutta leukavasti meni korpraali Turtes parin toverinsa kera talliin, jossa komppanian hevosia säilytettiin ja vei sen kärryjen eteen. Valjastettuaan hevosen hyppäsivät herrat kieseihin, löivät virkkua vitsalla ja hoilottaen lähtivät kohti Silvattia kiitämään. ”Eikä siellä enää kuularuiskut pauhaa, vaan kaikk’ on tyyntä rauhaisaa”, veisasivat pojat vangeilta oppimaansa laulua, että koko hiljainen kaupunki kaikui ja vahdissa oleva suojeluskuntalainen luuli tekeillä olevan vähintäin kapinayrityksen.

Iloisesti rallatellen ajelivat pojat pitkin tietä. Korpraali Tures kehotti lyömään hepoa ja matka joutui. Välillä tavoittivat he puolijuoksua kiirehtineet kaverinsa ja isosti ilkkuen jättivät pian heidät jälkeensä.

Tanssipaikalla oli jo toimitus täydessä käynnissä. Pojat sitoivat hummansa veräjänpieleen, heittivät tukon heiniä sen eteen ja riensivät tanssimaan.

Ilta kului hienossa tappelunkihinässä. Oli näet pienenpuoleiseen huoneeseen pakkautunut kovin äijälti väkeä ja tanssiessa tahtoi väkistenkin tuuppia toisiaan. Ja koska joukossa oli sissejä ja kuopionpuolelaisia oli pian tällaisen tilanteen vallitessa kova hammastelu käynnissä, ja se alkoi kehittyä illan pitkään tappelunnujakaksi. Ei ollut kovinkaan kummaa, jos kesken tanssia joku Paltamon tai Ristijärven poika heitti tanssitettavan luotaan, levitti kätensä ja pyörähti sakeimmassa tanssiparvessa ja raivasi aukon siihen. Uhkasipa vielä panna ”hulinaksi” jos niin vain tahdotaan. Ja paras siinä oli pysytellä tällöin hissukseen, turha siihen oli mennä parilla miehellä rinnuksiin. Seinäviereltä tyttöjen takaa oli vain turvallinen suutaan loksuttaa.

Korpraali Tureskin miehineen oli ollut yleisen juhlahumun vallassa, ettei yksikään heistä ollut muistanut käydä hevostaan silmäämässä ja hoitamassa. Ja kun he vihdoin menivät ulos, eivät he nähneetkään ajokastaan. Se oli ottanut ja hävinnyt. Pojat sanoivat aika pahasti tämän havaitessaan,  ja korpraali meni tanssisaliin ja kysyi kirkkaalla äänellä, tietääkö kukaan mainita sen tunnetun henkilön nimen, ken irrotti hevosen talon veräjänpielestä ja lähti ajamaan kohti Haminaa. Ja pian tuli eräs ”iikka”, joka tiesi kertoa, että seuraavat kuuluisat vapaustaistelijat ovat olleet tässä konnantyössä osallisena: ensiksikin ent. ryhmäpäällikkö Ana, toiseksi Rönnyn Hemmi ja vihdoin tuplalahtari Määtän Kusti.

– Hyvä juttu, urahti korpraali pahaenteisesti ja mietti pojille sopivaa rangaistusta röyhkeän tekosensa palkaksi.

Mutta ei siinä muu auttanut kuin kävellä kaupunkiin. Hevonen oli viety ja siihen sai tyytyä. Matkalla toverit härnätäkseen kyselivät korpraalin matkueelta, jotta minne he hevosensa unohtivat, johon nämä vastasivat sangen epäkohteliaasti.

Vihdoin viimein, väsymyksestä puolikuolleina päätyivät pojat kasarmille, jossa hevosenvarkaat nukkuivat jo kaikessa rauhassa, eikä, kuten näytti, tekemänsä rikos ollenkaan painanut heidän omaatuntoaan, vaan uinuivat he puulavereillaan viattomina kuin karitsat ja sisäinen tyytyväisyys loi hohteensa heidän kainoille piirteilleen.

Aikoivat pojat ravistaa heidät hereille ja vaatia tilille teostaan, mutta korpraali kielsi. Hänellä oli kai koston tuumat valmiit.

Aamulla odottivat hevosvarkaat saavansa kuulla kunniansa, mutta heidän suureksi hämmästyksekseen ei asiasta  hiiskuttu halaistua sanaakaan. Korpraali pysyi vaiti, oli vain uhkaavan kylmä ja hän oli neuvonut kärsimään joutuneita tovereitaankin pysymään hiljaksiin, hän kyllä lopultakin kostaisi.

Siihen aikaan oli juuri I komppanialla vahtivuoro tykistökasarmilla, jossa oli punakaartilaisvankeja. Jo aamulla tuossa 9 korvilla oli sen pihalle kokoontunut pari ryhmää miehiä ja näiden joukossa erotti selvästi Anan ja Hemmin syntiset naamat. Korpraali Tures oli vahtipäällikkönä. 

Oli kovin kylmä ilma, taivaalla purjehti harmaita pilvenriekaleita, ja välillä sataa tihutti hiukan. Kylmä, jäytävä tuuli riehui valloillaan. Pojat olivat käärineet ylleen kaiken mahdollisen vaatteensa, mutta sittenkin tahtoi vilu puistella.

Korpraali oli jäykän virallinen. Hän komenteli miehet paikoilleen, ja lopulta oli rivissä jäljellä vain Ana ja Hemmi. Näille hän ei ollut löytävinään enää minkäänlaista vahtipaikkaa, mutta vihdoin näytti keksivän. 

– Täällä kadun puolella ei ole vielä ketään. Tulkaa perässä.

Hän vei pojat kadulle kasarmin eteen, jossa entiset vartijat olivat vilusta puolikuolleita, vaikka eivät olleet paikalla olleet kuin tunnin verran, sillä joka tunti oli tähän vaihdettu uudet miehet tuulensuojaisista vahtipaikoista.

– Olkaahan tässä ja vahtikaa tarkasti. Kävelkää ettei kylmä tule. Sattuu pataljoonan päivystäjä käymään, olkaa aina paikoillanne.

Näin sanoen lähti korpraali kävelemään, jättäen pojat vilun puristeltaviksi.

Ana katsoi Hemmiin ja Hemmi Anaan. Korpraali ei näyttänyt unohtaneen heidän kolttostaan. Vahtipäällikkö kävi kiertelemässä vähävälia tarkastellen ovatko miehet paikoillaan. Kadulla raivosi kylmä viima, äkilliset tuulispäät saivat Anan ja Hemmin värisemään ja vilu jäyti yhä enemmän heidän ruumistaan. Monet kerrat he viestittivät ohikulkevalla vahtipäällikölle, että hän muuttaisi tähän miehiä, kuten oli edelliselläkin vuorolla tehty, mutta korpraali ei ollut kuulevinaankaan. Hymyili ja riemuitsi vain sisällisesti kovin voitonriemuisasti, suoraan sanoen pirullisesti. Ja hevosvarkaita paleli, palelikin eri ankarasti.

Kerran taas, käyden tavanmukaista tarkastuskierrostaan, ei korpraali tavannutkaan kadunpuoleisista vahtimiehistä kuin Hemmin. Tämä kertoi että Ana oli mennyt lämmittelemeään sisälle.

– Hyvä juttu, tuumi Tures ja riensi sinne. Ja mitä hän näki?

Ana veteli kaikessa rauhassa tupakkaa toisten vahtien luona kasarmin lämpimässä käytävässä, kun korpraali sinne saapui. Tämä käski heti kiiruhtamaan vahtipaikalle, muuten uhkasi rangaistuksella, mutta Ananias oli tottelematon, ei lähtenyt millään ennenkuin oli tarpeekseen lämmitellyt. Ja kun hän taas meni ulos,  tuli Hemmi puolestaan sisälle. Korpraali ärjyi ja kiroili, mutta kaikki oli turhaa. Hän ei saanut kuria joukkoonsa, uhkasi lisävahdilla, ei vaikutusta, pelotteli ampumisella, sama tulos.

Neljän tunnin ”tuuri” oli kulunut loppuun. Uudet miehet tulivat vahtiin ja entiset pääsivät pois. Korpraali määräsi Anan ja Hemmin jäämään edelleen lisävahtiin toiseksi neljäksi tunniksi, mutta pojat eivät kuulleet esimiestään, vaan lähtivät toisten mukana pois. Ja tästä suuttui Tures. Hän huomasi kostonsa vain puoliksi täyttyneen ja kokonaan sen piti tapahtua. Sen takia meni hän komppanianpäällikö Rönspotin puheille ja valitti, etteivät miehet pysy vahtipaikoillaan. Oli juuri annettu rykmentin päiväkäskyssä ankara määräys vahtimiesten velvollisuuksista, ja Rönspotti suutahti, kuullessaan etteivät hänen miehensä (loppu puuttuu)

*

Kunnianteko (vuodelta 1919)  (12)

Ihmeellistä on, ettei ainakaan suomalainen solttu tahdo luontua sotilassääntöihin ja –järjestykseen hevillä. Siihen lienee syynä synnynnäinen härkäpäisyys ja jäykkäniskaisuus, jota meissä kaikissa, missä enemmän, missä vähemmän, tavataan. Helpoimmin käsitettäviä ja ymmärrettäviä sotilasjärjestyksen parakraafeja on kunnianteko päälliköille, mutta samalla se on vaikein täyttää ja juuri sen laiminlyömisestä useimmiten solttua huomautetaan. Varsinkin aliupseeristo ja vieraiden joukko-osastojen upseerit eivät tahdo saada arvonsa mukaista tervehdystä raaoilta soltuilta. Ja koska vakituisessakin väessä on asianlaita näin, niin arvaa sen, että vapaaehtoisissa joukoissa on kunnianteko vieläkin vastenmielisempää.

Siihen aikaan kun Kajaanissa oli vielä sotilaita, kun asema oli epätietoinen ja lahtarit asustivat yhteiskoululla, alkoi jo sotilaallinen järjestys saada huomiota osakseen. Päiväkäskyt, ilta- ja aamuhuudot ynnä muut sellaiset otettiin käytäntöön ja miehistön mieleen oli kovin teroitettu kunnianteon välttämättömyyttä päällystölle. Jotkut alemmista herroista, joille – ikävä kylläkin – oli arvo noussut enemmän tai vähemmän päähän, vaativat kiivaasti tavallisilta lahtareilta kunniantekoa heidät kohdatessaan, mutta eihän se tahtonut saada kannatusta. Kerrankin muistamme, kuinka muuan joukkueenpäällikkö tuli vastaamme ja koska ennen vanhaan olimme olleet aivan tutut toisillemme, tervehdimme häntä vain tavallisella ”hei”-sanalla. Mutta nythän oli sota-aika ja joukkueenpäällikkö huomautti kiivaasti sotilaan velvollisuuksista, johon lienemme vastanneet vähintään epäkohteliaasti ja painelleet eteenpäin.

Eräs toinen tapaus: Kajaanin Sissi-Rykmentin A-osaston huoneeseen yhteiskoululla tuli kerran kesken kirkasta luojan päivää samainen joukkueenpäällikkö ja herätti siellä olevat rauhallisista askareistaan karjaisemalla rumalla äänellä:

– Huomio.

On selvää, että tuollainen huuto hätkähdyttää aluksi, mutta kun aioimme kohota asentoon ja vilkaisimme ovelle päin emmekä nähneet muuta kuin mainitun joukkueenpäällikön, joka korjaili silmälasejaan paremmin nenän päälle sopiviksi, emme viitsineetkään vaivautua asentoon asti. Sen huomauttuaan karjaisi joukkueenpäällikkö uudemman kerran, että rillit olivat maahan pudota:

– Huomio.

Se ei tehnyt sen parempaa vaikutusta, kaikkien katseet olivat sentään suunnatut ovelle päin. Silloin puhkesi karjuja ovensuusta lukemaan kimakalla äänellä A-osaston miehille lakia. Me emme muka tottele päällystöä, emme ole ylipäällikölle tehneet kunniaa yms.

– Kuka se tuohon ovelle tuli huutamaan noin mätä-äänellä, kuului kysymys ”pommarien” joukosta.

– Ulos se pitäisi häätää, huusi muuan ”berdanilahtari”.

– Hiljaa, kirkaisi joukkueenpäällikkö väliin.

– Tule ensin niiden akkunoidan takaa pois ja vasta sitten rähise, vitsaili joku haulikkouros.

– Hiljaa, toisti ivan alainen.

Samassa alkoi koko huone porista kuin puuropata. Kuului huutoa, uhattiin lyödä rillit silmien sisään, ellei mies katoa, ja pian oli hän huomannut parhaaksi luikkia pois. Eikä asiasta puhuttu enää. 

Talvi oli tapeltu kunnialla ja loppujen lopuksi sorruttu Haminaan. Lisäksi oli yhdytty Pohjois-Savon I pataljoonaan. Nyt halusi rykmentin adjutantti saada kokonaan sotilaallisen järjestyksen valtaan, päiväkäskyjä sinkoili ylt’ympäri ja jokaisessa terotettiin kunnianteon tärkeyttä. Ja vaikka jokaisen kajaanilaisen korvan takana olisi alati ollut mies, joka olisi siitä muistuttanut, ei hän olisi kuopiolaisten komppanianpäällikölle kunniaa tehnyt sittenkään. Rangaistusuhkauksetkaan eivät auttaneet. Omille päälliköille kyllä käsi lakkiin vietiin, mutta muille ei vahingossakaan. Ei käskettäessäkään.

Haminassa säilytettiin punakaartilaisvankeja nk. tykistökasarmissa, ja I pataljoonan I komppania asusti sen viereisessä rakennuksessa. Vahtiminen oli jokseenkin tiukkaa, kuularuisku oli alati valmiina keskellä pihaa syytämässä surmantulta, jos kasarmista aikoisivat vangit väkipakolla lähteä. Ja määräykset olivat ankarat, jotta vahtimiesten tuli valppaasti vartioida vuoronsa.

Kerran koreana kevätiltana käen kukkuessa kaupungin läheisissä metsissä ja nuorison parveillessa pitkin katuja oli ystävämme Anan osaksi langennut jäädä vahtiin. Ja tehdäkseen illan iloista pois jäämisen aiheuttaman katkeruuden hänelle vielä suuremmaksi oli vahtipäällikkö määrännyt hänen vartiopaikakseen kadunpuolen, josta selvästi näkyi, kuinka asetoverit kiiruhtivat läheiseen Sivatin kylään tanssiaisiin. Lämpsän Paavo ja Unelias Janne, jotka siellä miltei asustivat, olivat taas sinne menossa, ja ”korpraali” oli varastanut komppaniasta hevosen, jolla ajoi Immosen Augustin ja ”varusmestarin” kanssa tansseihin, ja härnätessään koettivat he vahtimiestäkin mukaan viekotella. Ja jos toden tunnustamme, olikin Ana heittää kiväärinsä menemään ja hypätä rilloihin, mutta velvollisuudentuntoisena jäi sentään paikoilleen, vaikka sisässä kierteli…

Vahtitoverina oli hänellä Määtän Kusti, joka kulki ”tuplalahtarin” nimellä. Vaikka vahtipalveluksessa olisi koko ajan täytynyt olla liikkeellä, niin ottivat pojat asian sentään mukavuuden kannalta: etsivät sopivat lepopaikat ruohistosta kasarmin vastaisen lankkuaidan vierestä ja kivääriinsä nojaten ”syventyivät haaveiluun” kuten Ana huomautti. Ratsuosaston majapaikassa töryytti gramofoni ”Alte Kameradia”.

Tapahtuipa, että muuan kuopiolainen komppania marssi pitkin katua, päälliköt loikki edessä ja alempi väki seurasi uskollisesti perästä. Vartijat katselivat levollisesti marssia pitkältään ja vaihtoivat verkalleen mielipiteitään komppanian kulusta. Vähän ajan kuluttua tuli paikalle kuopiolainen joukkueenpäällikkö, joka kysyi loikovilta, ovatko he vartiovuorolla, johon nämä vastasivat myöntävästi, viitsimättä sentään nousta ylös.

Tämä ”piällysmies” ei kai ollut typerä mies tai ei viitsinyt ruveta rähisemään, mutta hän kertoi tapauksen komppaniansa päällikölle, joka asioikseen tuli räyhäämään. Pojat loikoivat kaikessa rauhassa, kun tämä rajutuulen tavoin ryntäsi heidän luokseen.

– Mitä te siellä makailette, kysyi kuopiolainen tiukasti.

– Vahtaillaan noita punikkiloita, vastasi Ana välinpitämättömästi.

– Nouskaa ylös. Ettekö näe, etä upseeri puhuttelee teitä.

Ana väliin hykerteli käsiään, väliin pyhkieli vaatimattomasti suupieliään ja kainosti, alasluodoin silmin vastasi:

– Mikä kunnia meille…

– Nouskaa heti ylös, kiljaisi kuopiolainen eikä ymmärtänyt leikkiä ollenkaan.

– Käskee ylös nousemaan, tuumasi Kusti tönäisten kyynärpäällään Anaa kylkeen ja katsoen totisesti silmiin.  

Ana valmistautui nousemaan seisaalleen ja tuumi:

– Aikapa se olikin nousta. Aivan jalat yritti kuoleentua.

– Oletteko te vahtimiehiä? Miksi ette nousseet asentoon kun komppania kulki ohi ja miksi ette joukkueenpäällikölle tehneet kunniaa? Miksi ette ole asennossa kun minä puhuttelen? Näin kiljui komppanianpäällikkö, muuten nuori maitoparta pojanheitukka. 

– Onpa tuota vältetty muuutenkin, vastasi Kusti.

– Hiljaa. Asento, komensi päällikkö.

Kusti seisoi kivääri remmistä olalla.

– Kivääri jalalle ja asento.

Hitaasti putosi kivääri oikean jalan viereen, mutta minkäänlaisesta asennosta ei ollut puhettakaan.

– No,  miksi te ette tee kunniaa? Eikä teille ole opetettu?

Pojat olivat vaiti.

– Miksi ette tehneet kunniaa minulle?

– Ei me tunneta herraa, ölähti Ana.

– Minä olen komppanianpäällikkö.

– Niinpä kuuluu, myönsi Kusti.

Komppanianpäällikkö vimmastui. Hän veti muistikirjan povestaan ja kysyi Kustin nimeä, mutta ”tuplalahtari” heittäytyi aivan tuntemattomaksi, milloin hän ei sitä muistanut, milloin jäi papintodistus kotiin, ja vasta loppujen lopuksi hän ärähti: 

– Jos sinä siitä sen paremmaksi tulet, niin olkoon menneksi. Minä olen se lahtari Määtän poika Kajaanista.

– Jahah, Määttä Kajaanista. Mistä komppaniasta?

– Katso kirjoistasi, ränkäsi Kusti eikä suostunut ilmoittamaan.

Meitä muita poikia oli keräytynyt siihen äärelle katsomaan toimitusta. Kuopiolaisen parhaillaan rääkyessä pukasi Ana allekirjoittanutta kylkeen ja kysyi kovalla äänellä:

– Käynkö kieppaamassa turpaan?

Kun äijä vihdoin niine hyvineen lähti, vakuutti Ana, etä hän olisi kyllä lyönyt, jos olisin luvan antanut.

Asiasta ei enempi puhuttu, sillä kun kuopiolaisten komppanianpäällikkö meni meidän komppaniamme päällikölle Erkki Rönspotille asiasta puhumaan, oli hänet siellä vaiennettu, ja kunniantekoon emme vielä Haminassa kuontuneet.

*

Helsingin suuressa paraadissa  (Kajaanin Lehti nro 54, 16.5.1919)

Oli kauniinpuoleinen kevätaamu toista viikkoa Haminan valtauksen jälkeen. Päivystävä aliupseeri oli juuri käynyt hihkumassa raikkaalla äänellä ent. kadettikoululla majailevien I komppanian sisseille herätyshuudon ja nyt kähmivät he unia silmistään hieroen vaatekappaleita päälleen ja ne osittainkin oikeaan järjestykseen saatuaan työntäytyivät ulos nauttiakseen emäntien valmistamaa aamujuomaa, joka virkisti kovin. Heti kun alkutoimet oli hätimiten suoritettu tuli käsky lähteä ruoturintamaan ja säännönmukaisiin harjotuksiin. Säntillisimmätkään ja niitä ei ollut paljon koko komppaniassa, eivät rientäneet juoksujalassa riviin ja siitä saa päätellä miten suurella nopeudella harjotuksiin tympeintyneimmät kulkivat. Ja sellaisia oli toki paljon. Eikä heidän kulkunsa kovinkaan kiihtynyt, vaikka päälliköt olisivat kuinkakin haukkuneet ja huutaneet. Pienemmät ”kihot”, ryhmäpäälliköt ja muut sellaiset, olivat aivan sananvaltaa vailla, eikä joukkuepäälliköllekään aina myöten annettu, jos tämä ”kenkuksi” rupesi. Siitä ylöspäin vasta omat ”pomot” saivat rennosti käskeä, vieras ei milloinkaan. Vapaaehtoisen soltun sivulla ei joka ”faaria” totellakaan.

Tosi tympeätähän olikin lähteä kivääri olalla marssimaan pariksi kolmeksi tunniksi pölyisille teille. Aurinko helotti niin tavattoman lämpimästi pilvettömältä taivaalta ja sen polttavassa paisteessa olisi täytynyt painavissa sarkatamineissa porhaltaa minne vain määrättiin. Mielellään sellaisesta poiskin olisi oltu, mutta ei sekään tahtonut käydä laatuun. Jos ei suostunut mukaan lähtemään hyvällä niin hakivat väkisten ja jos valitti sairaaksi itseään niin ohjasivat lääkärin luo saamaan neuvoja paranemista varten. Ja se kehno ei uskonutkaan valitteluja, piti olla tosi sairas ennen kuin lomalipun sai. Ja noloahan oli saapua takaisin lääkärin luota, joka oli parannuskeinoksi määrännyt potilaalle  p u h t a a n   p a i d a n, ei mitään muuta. Ja potilas oli ollut mielestään kuoleman kielissä. Seuraus tällaisesta lääkkeestä oli, että mies seuraavana aamuna kykeni reippaasti harjoituksiin.

Komppania seisoi ruoturintamassa kadulla kadettikoulun edessä ja punakaartilaisvangit tarkastelivat ikkunoista. Kohta tehtiin ryhmäjaot, kaarto ja kivääri olalle vietyä lähdettiin marssimaan rauhantorille tavalliselle harjoituskentälle. Vasta täällä ilmotettiin, että nyt valitaan komppaniastamme 5 ryhmää miehiä, jotka lähtevät Helsinkiin suureen paraadiin. Pohjois-Savon rykmentti lähettää sinne kokonaisen komppanian, johon on määrätty joukkue kustakin pataljoonasta. Meidän komppaniamme sai kunnian keskuudestaan kerätä koko pataljoonan puolesta  tuon valioväen ja pulskiahan tuohon tulikin, vaikka mä itse mukanaolleena sanon. Komeinta miestä taisi olla Keräsen Lauri ja ruminta allekirjoittanut adjutantteineen, muut olivat siltä väliltä.

Valituksi tulleet jäivät harjottelemaan yhä, mutta ne, jotka eivät mukaan päässeet, saivat lähteä pois. Ja innokkaasti silloin harjoteltiinkin, olihan nyt näytettävä mihin pystyimme ja halusimme tietenkin esiintyä mahdollisimman edullisesti. Vaikka oli lämmin että tahtoi rasvaksi sulaa, heiluimme vallan hirveästi ja puoliväkisin piti lopulta syömään viedä. 

Päivällä heti syötyä saapuivat torille toistenkin pataljoonain joukkueet ja nyt ryhdyimme komppaniaharjoituksiin. Jonkun verran synnytti kiistaa joukkuejärjestys. Ensimmäiseksi joukkueeksi näet asetettiin II pataljoonan joukkue, vasta toiseksi meidät I pataljoonan valitut ja kolmanneksi III pataljoonan. Me emme oikein tyytyneet sijaamme, mutta koska kuopiolaiset väittivät kykenevänsä paremmin tekemään temput ja muut, annoimme heille sijan. Vaikka eivät he olisi sitä ansainneet, ei maarin.

Koko komppanian päälliköksi tuli jääkäriluutnantti Vichman, tavattoman reilu mies. Meidän joukuettamme johti Aarne Salonen ja ryhmäpäällikkönä toimivat: Lauri Keränen, Elja Rihtniemi, Gunnar Envald, Artturi Vepsäläinen ja allekirjoittanut. Lisäksi komppaniaan kuului Ilmari Jyrhämä vääpelinä.

Ilmari Jyrhämästä Kekkonen on kirjannut päiväkirjaansa seuraavaa: 

Hovioikeuden auskultantti Jyrhämä oli kotoisin Rovaniemeltä, II ryhmän päällikkö, puhui rovaniemeläistä, kiirehti poikiaan ketjuun: 

– No vilikkaasti, pojat, menhään äkkiä, sijoittaen h:n kaikkin mahdollisiin rakoihin. 

Hänellä oli lyhytvartiset pohjasaappaat, jotka vielä oli käännetty n.k. jätkänmutkalle, joten ne olivat yhä matalampivartiset. Hän oli iloinen toveri, ei ollut sellaista tilannetta, ettei hän leikkiä laskenut, aina hyväntuulinen ja reipas. Erittäin reippaalla tuulella ollessaan hän pyörähteli keskellä lattiaa saappaittensa kantapäillä ja kysyi, onko sakissa sellaista poikaa, joka tulee ”reservimiehen” kanssa painin lyöntiin, ja Määtän Kusti sonnusti itsensä ja syöksyi esiin. Kumpikaan ei voittanut toistaan. Emäntäväen kanssa osasi tuomari tulla toimeen, eikä hän koskaan ruoanpuutetta kärsinyt, eikä hänen ryhmänsäkään. Virojoella, jossa meitä erittäin hyvänä pidettiin, houkuttelivat pojat häntä puhumaan kansalle. Hän kiipesi yläkertaan, vaatihe hiljaisuutta ja kertoi lyhyesti, nasevasti, kuinka ihmiselämässä on sellaisia hetkiä, ettei parhaalla tahdollakaan voi puhua. Sitten valitteli hän, että hänen kohdalleen sattui juuri nyt tuollainen hetki, eikä hän voinut ollenkaan puhua. Hän esitti sentään, että laulettaisi ”kukkuu kukkuu, kaukana kukkuu.”

Helsingissä tapasi hän morsiamensa kanssa kävellä espiksellä ja kerran yhyttivät he Anan. Jyrhämällä sattui olemaan kiire jonnekin ja hän jätti morsiamensa Ana seuraan tunnin ajaksi sanoen  että hän on muka niin taattu mies, ettei hän uskaltaisikaan muiden käsiin morsiantaan antaa. Ana oli ylpeänä ja kun me tavattiin Ana hienon neidin seurasta, eikä oltu häntä näkevinämmekään, rykäisi Ana isosti ja tuumi neidille, että sissejä ne ovat nuokin. Tuo iso tuolla on se Immosen Aukusti ja Esa tuo toinen rötkäle ja Keräsen Lauri tuo kaikkein nuorin, Känäkin on tuolla perässä ja Kusti, mutta Lämpsän Paavo ja Unelias jäivät Haminaan …(nimi epäselvä) kanssa.

Tuimasti harjoteltiin Haminassa ne päivät ennen lähtöä. Aamulla aikaseen oltiin liikkeellä, päivät samoin ja vielä illallakaan ei maltettu levähtää. Ryhmittäin harjoteltiin aamuisia kivääriliikkeitä, kaartoja ja jonoja, joukkueittain päivisin ja koko komppania illalla. Se oli sähinää se. Kerran tulivat kuopiolaiset meidän joukkueemme luo ja pakkautuivat neuvomaan kivääritemppuja aikoen syrjäyttää omat päälliköt. Mutta eihän sellainen käynyt laatuun. Pojat tuumivat, että pärjätään tässä omillaankin, ja neuvoivat tulokkaita väistymään hyvän sään aikana. Ja lähtiväthän he, jo vain.

Ja valkeni vihdoin se lähtöaamu, ja olikin kolmastoista toukokuuta. Juna puhkui asemalla, miehet hyppelivät härkävaunuihin, ja valmiit oltiin matkalle. Asemalla tosin tapahtui sievä välinäytös, jota en malta olla kertomatta. Kuten tiettyä kannoimme käsivarressamme nauhaa, johon oli ”K-Sissi-R” lyöty, mutta kuopiolaiset eivät erikoisesti pitäneet siitä. He olivat painattaneet nauhan, jossa seisoi: Pohjois-Savon rykmentti I. I. ja sellainen olisi meidän pitänyt muuttaa Sissi-nauhan sijalle. He toivatkin tukun niitä asemalle, antoivat Saloselle ja esittivät, mitä on tehtävä. Pojat tuon huomatessaan päättivät, ettei yksikään mies lähde mukaan, elleivät he saa pitää entisiä nauhojaan. Salonen ilmoitti sangen pontevasti tämän komppanianpäällikölle ja vakuuttaakseen tosissaan puhuvansa tunki nauhat selkäreppuunsa, sanoen jakavansa niitä jalkaräteiksi pojille. Huomioon oli otettava vaatimuksemme, omissa nauhoissamme kuljimme sitten ilman mitään niin siitä lähtien kuin siihenkin asti.

Vihdoinkin vihelsi juna ja kuljimme nyt kohti Helsinkiä, jonne saapuisi koko Suomen vapauttaja-armeija, jos ei vallan kokonaankaan, niin sangen edustava osa sentään. Juna kulki täyttä vauhtia jättäen pian Haminan jälkeensä. Härkävaunujen ovet selkoselällään ajoimme ja katselimme ihastuksella etelän hymyileviä maisemia. Metsäkylässä pysähdyttiin hetkeksi, siellä oli tykistöä. ”Tuomari” Jyrhämä etsi käsiinsä velipoikansa, jonka kanssa ”resuneerasi” niin uutterasti, että oli junasta myöhästyä. Vihdoin Inkeroisiin saavuttua juoksi jokainen ken kynnelle kykeni meijerille ja kaatoi sieltä maitoa litramäärin. Eri hyvä asema se Inkeroinen, saa sieltä maitoa milloin vaan, ketä miellyttää sterilisoitua saa juoda niin paljon kuin mahaan sopii ja jolle tavallinen lehmänanne on parempaa ei hänenkään tarvitse kuivin suin jäädä. 

Kuopiolaiset, tunnettuja piimän syöjiä, innostuivat maidon juontiin niin, että jäi pari, kolme heitä junasta pois. Kouvolassa he sitten sentään saavuttivat sen.

Pitkin Kymijoenrantaa kiidimme sitten kohti Kouvolaa. Sinne saavuttua pysähdyttiin sitten joksikin aikaa, mutta ei keritty liioin kaukana käydä kun uudelleen tuli lähtö. Täällä vilisi sotilaita joka paikassa ja junassa oli tuttujakin, muutamia mikkeliläisiä rakuunoita, kuten esimerkiksi Lehkosen Eero, joka sissien seurassa oli ollut monet viikot ja meihin hyvin perehtynyt sillä ajalla.

Lahteen mennessä havaitsimme sodankin tuhoja jonkun verran radan varrella. Vasta kaupunkiin päästyämme saimme selvän kuvan sikäläisten taistelujen menosta. Siellä myöskin näimme ensimmäisen kerran saksalaista maaväkeä, joiden vihreitä univormuja vilahteli tämän tästä.

Aamulla aikaiseen olimme viimeksi syöneet, ja nyt päivän kallistuessa iltaan, alkoi vaivata n.k. nälkä. Lahdessa vietiin meidät sen takia kansanopistolle syömään. Ensiksi jonkinlaista kaalisoppaa, sitten jumalaton juustovoileipä ja maitoa. Rohkeimmat söivät kerrankin maarunsa täyteen ja ottivatpa eräät evääkseenkin muutamia paloja. Kainot ja ujot jäivät nälkäänsä valittamaan syömästä päästyäänkin, olivat näet tyytyneet yhteen annokseen. Täytyy syödä kunnolla kun ruuan luo pääsee, ei kainous elätä.  

Heti syötyämme marssimme asemalle ja matka rupesi taas jatkumaan. Pian sivuutettiin Riihimäki, Hyvinkää ja Kerava. Oli yö kun saavuttiin vihdoin Fredriksbergiin. Ilma oli tosin kylmä, filtteihin kääriytyneinä koetimme lämmityslaitteita vailla olevissa vaunuissamme karkottaa vilua, mutta se tahtoi jäytää koko olemuksen. Fredriksbergissä löysimme sitten turvapaikan, riensimme asemahuoneeseen ja peitimme koko lattian nukkuvilla miehillämme.

Päivän valjetessa odotellessa lähtökäskyä riensimme Helsinkiin. Kaunis, aurinkoinen päivä, ihmisiä parveili kadut täynnä ja sotilaita oli huomattavan runsaasti. Kiertelimme kaupunkia, katselimme sen nähtävyyksiä, kävimme Kansallisteatterissa n.k. mannerheimiläisten juhlassa y.m.s. Sissi-nauhamme herättivät heti ansaittua ihmettelyä, missä vain kuljimme toistivat ihmiset: sissi, Kajaanin Sissi. Moni tuli pakeille, kyseli kaikenlaista ja me kerroimme vaiheistamme. Ainainen sihitys kuului missä vain kävelimme sillä ihmiset tavailivat nauhojamme.

Samana päivänä oli meillä harjotukset Eläintarhan urheilukentällä. 

Yöllä kuljetettiin meidät sitten Brändöhön. Siellä oli majapaikkanamme avara tennishalli. Seuraavana päivänä olimme taas harjottelemassa kov lle (?) ja väliajat astelimme kaupungilla. Raitioteillä saivat sotilaat ajaa ilmaiseksi ja aina olivat vaunut heitä täynnänsä. Olipa kaupungissa Kajaanin Sissi-Jääkäreitäkin.

(Kajaanin Lehti nro 55, 19.5.1919):

Seuraavana päivänä oli sitten se paraadi. Aikaisin aamulla jo herätettiin, haukkasimme hiukan aamuatriaksi ja järjestyimme pian rintamaan. Siinä lopullinen tarkastus, jokaisen piti olla täysin kunnossa. Senjälkeen lähdimme kulkemaan kierrellen laitakatuja ja varoen menemästä väkirikkaille valtateille Fredriksbergin asemalle. Päivä oli sangen helteinen, kulku oli nopeaa ja hiki vuosi virtanaan poikien kasvoilta. Asemalle päästyämme tapasimme siellä ruotsalaisen prigaadin miehistön ja Etelä-Savon rykmentin y.m. joukkoja. Jonkun aikaa täällä oltuamme vietiin meidät maantien varrelle lähelle Eläintarhan kenttää, ja siinä asetuimme tien viereen rintamaan. Helsinkiin päin meistä oli Porin rykmentti, meidän jälessämme oli taas Etelä-Savon rykmentti. Hetken seisottuamme siinä kulki tietä pitkin kenraali Linder esikuntineen. Meille kurjille ei oltu opetettu kunnia-asentoa, joten otimme hänet vastaan vain kivääriä olalla pitäen ja tiukasti perusasennossa seisten. Hän lienee tästä huomauttanut komppanianpäälliköllemme, koska heti ryhdyimme koiran innolla harjottamaan kiväärin viemistä kunnia-asentoon. Ja pianhan se opittiinkin.

Eläintarhan kentällä jo kuului hurraamista. Sieltä saapui vapauttajakenraali Mannerheim tarkastaen joukkojaan. Lopetimme harjotukset, rykmenttimme päällikkö majuri Heiskanen ja luutnantti Vichman jakoivat viimeiset ohjeet, terottaen eritoten mieliin, että kenraaliin on katsottava kuin hohtimilla ja hänelle oli huudettava eri raikkaasti tervehdykset.

Huudot lähenivät yhäti. Kohta saapui kookasvartaloinen ja komearyhtinen kenraalimme Etelä-Savon joukkojen luo, tervehti niitä ja ne vastasivat, kohottaen eläköön lopuksi.

– Kunnia-asento. Katse vasempaan päin, komensi komppanianpäällikkömme.

Seisoimme kiväärin takana kuin tinasotilaat, katse oli kuin sarkanappi, kohdistettuna editsemme ratsastavaan kenraaliin, joka tarkastelevin silmäyksin ajoi pitkin rintamaa.

Hän tervehti meitä lyhyesti.

– Hyvää päivää, herra kenraali, puhalsimme me pingolleen täytetyistä kauluksistamme, että läheiset vaarat kajahtelivat.

Kenraali jatkoi kulkuaan. Yht’äkkiä kohotti joku päälliköistämme eläköön-huudon, johon sydämemme pohjasta yhdyimme.

Kenraali oli kulkenut ohi ja jatkoi matkaansa.

– Katse eteenpäin. Kivääri olalle – vie. Lepo.

Hetken varrottuamme ja tarkasteltuamme kaupungin yläpuolella hyrräävien lentokoneitten kulkua, joiden surina täytti ilman, pääsimme vihdoin lähtemään kohti kaupunkia. Sentään saimme kotvan odottaa uudessa asemassamme ennenkuin varsinainen marssi alkoi. Lyöttäydyimme Porin rykmentin perään ja lähdimme kulkemaan. Edellämme liehui Pohjois-Savon rykmentin lippu, sen perässä ratsasti majuri Heiskanen ja luutnantti Vichman ja sitten miehistö. Kajaanin sissiryhmentillekin oli tuotu lippu Helsinkiin, mutta syystä tai toisesta sitä ei saatu paraadissa edellemme.

Saavuimme Töölööseen, kuljimme läntistä Viertotietä ja jatkoimme Heikinkatua pitkin matkaamme liputettuun, juhlivaan kaupunkiin. Sankat ihmisparvet olivat keräytyneet katujen varsille, ja he heiluttivat valkeita nenäliinojaan ja huusivat: eläköön, hurraa, bra, bra. Sissi-nimi taaskin herätti ansaittua huomiota. ”Eläköön sissit” kuului vähäväliä ja vanhat rouvat tuntuivat keskenään puhuvan ”kuuluisista Kajaanin Sissipojista”. Kansanjoukot huusivat koko ajan sotajoukon ohi kulkiessa.

Arvaa sen, että hekahutti se sydäntä, kun kajaanilaisille huudettiin hurraata, mutta kielto oli ankara, ettei saanut katsettaan kääntää yleisöön päin, ei pyyhkiä hikeä otsaltaan, vaikka kuinkakin olisi ollut palava. Ja totella täytyi, vaikkakin olisi mielellään tahtonut iskeä silmää jollekin helsinkiläis-kaunottarelle.

Heikinkadulta käännyimme Pohjois-Esplanaadille ja kuljimme Helsingin jääkäribrigaadin muodostamaa kunniakujaa pitkin. Sitten käännyimme jollekin poikkikadulle, kiersimme muutamia kortteleita ja saavuimme idästä kauppatorin laidalle, jossa levähdimme jonkun tunnin. Ja täällä sitten taas tapahtui pieni välinäytös.

Kuopiolaiset olivat meille kajaanilaisille sisuissaan. Heille ei ollut erikseen hurrattu kuin pari kolme kertaa, mutta hyvin oli heidänkin korviinsa kaikunut sissien osaksi tulleet hurraat. Ja olivat sen suuttumuksella kuulleet. Nyt, lepohetken saavuttua, he asiasta ryhtyivät keskustelemaan ja muuan pitkä miehen roikale ryhtyi meidän kuullen soimaamaan sissejä yleensä. Sanoikin rumia sanoja joukkoon.

– Kuka siellä puhui tuhmia? huusi Rönnyn Hemmi ja tuli kuulostamaan lähempää.

Ja tappelu siinä olisi kesken juhlallisuuksia syntynytkin, elleivät kuopiolaiset olisi vaienneet.

Taas lähdimme liikkeelle. Nyt kuljimme Esplanadia ohi Runebergin patsaan, jonka juurella kenraali Mannerheim istui hevosen selässä ja otti vastaan ohikulkevat joukot. Kasvot käännettyinä häneen päin astelimme soittokunnan soittaessa hänen ohitsensa. Kuljimme sitten Heikinkadulle ja sieltä asemalle.

Täällä oli ilmotettu annettavan päivällinen kaikille sotilaille, mutta koska odotusaika sinne päästäksemme olisi mennyt kovin pitkäksi, lähdimme Brändöhön omille sapuskoillemme. Ja paraadijuhlallisuudet olivat meidän osaltamme siten päättyneet.

Syötyämme kiiruhdimme kaupungille, vaikka jalat olivatkin koko päivän ankarasta marsseista kivikaduilla tavattoman hellät ja väsymys pakkasi vaivaamaan. Kaupungissa kävi usea meistä syömässä asemalla juhla-aterian, johon kuului mahtava juustovoileipä, kaljaa ja hernerokkaa. Sai sinäkin päivänä kylliksensä.

Illalla oli kaikkialla juhlallisuuksia. Yleisöä kihisi kadut täynnänsä, sotilaat kaikkialla etusijalla. Ja silloin olivatkin sotapojat hyvässä kurssissa.

Yöksi taas kuljimmne Brändöhön, minne viimeinen lautta kulki kymmenen tienoissa.

Maan valkoinen armeija oli saapunut pääkaupunkiinsa, ylipäällikkö edellään. Ja vastaanotto oli tosi juhlallinen, se täytyy myöntää. Jokaiselle osanottajalle se jätti lähtemättömän muiston. Pääkaupunki osasi kunnioittaa sitä armeijaa, joka maan oli pelastanut idän vahingollisesta, myrkyllisestä saastasta, joka olisi tullut tallaamaan sivistyksemme kaikki tähänastiset saavutukset. Pääkaupunki käsitti valkoisen armeijan uhraukset ja sen saavutukset. 

Varmaa on, että nämäkin muistot osaltaan tulevat vaikuttamaan sen, että siellä mukana olleet eivät koskaan tule väistymään silloin, kun vaara kohtaa maatamme. Idän tuhoavan kotkan tulee Suomen jalopeura aina karkottamaan, milloin se uhkaa kansamme olemassaoloa, sen vapautta ja itsenäisyyttä.

*

Vuosisatani kirjassa Kekkonen kertoo sodan jälkinäytöksistä:

Kun sota oli päättynyt, sijoitettiin kainuulaisten porukka Haminaan. Palasimme sinne Helsingistä 22. toukokuuta. Vartiotehtävissä kesäiset päivät kuluivat mukavasti. Nälkä tietenkin vaivasi, mutta kyllä siihenkin turtuu.

Kävelin kerran Haminan tyhjähköllä torilla, kun näin, että sotilasjoukko kuljettaa keskellään kymmenkuntaa siviilihenkilöä. Sotilaiden johtajana oili komppaniamme päällikkö, jääkäri Taskisen nimellä tunnnettu mies, joka oli ollut Kajaanissa syksystä 1917 saakka vapaaehtoisten kouluttajana. Nähtyään minut Taskinen komensi minut miesryhmään. Matkamme jatkui Haminan valleille. Siviilimiehet pantiin riviin ja kiväärein varustetut suojeluskuntalaiset parin kolmenkymmenen metrin päähän heitä vastaan. Nyt vasta oivalsin, että kyseessä oli kuolemantuomion täytäntöönpano. Taskinen määräsi minut antamaan ampumiskäskyn. Olin niin hermostunut,  että en muista, oliko minulla kivääri vai ei. Mutta sen olen muistavinani, että en ampunut. Kai siinä mainittiin teloitettavien nimet, mutta missä kuolemantuomio oli langetettu, sitä ei kuulutettu.

Kun valmistelut olivat päättyneet alkoi osuuteni.

– Poskelle, laukaise, taisivat olla komentosanani.

Se mitä keväällä 1918 Haminan valleilla tapahtui, taikka se mitä minulle siellä silloin tapahtui, ei ole koskaan jättänyt minua rauhaan, vaikka olenkin sitä häädellyt pois mielestäni.  Erikoista on ollut se, että milloin minulla on ollut vaikeuksia, epäonnea, vastoinkäymisiä tai mielipahaa, on mieleeni noussut voimakkaasti tämä Haminan tapahtuma kuin painajainen. Voin ehkä jo tässä vaiheessa sanoa, että moneen minun yleisestä mielipiteestä joskus hyvinkin kauas vasemmalle päätyneeseen kannanottooni on ratkaisevassa määrin vaikuttanut tuo onneton päivä Haminassa. (Vuosisatani I, 1981)

Alkukesällä 1918 Kekkonen on Viaporissa vartioimassa punakaartilaisvankeja. Vankien joukossa on Kuopion Riennon poikia, joita vastaan Känä on ennen sotaa pelannut jalkapalloa Kajaanin Kipinän joukkueessa. Niiden kanssa voi vähän jutellakin, mutta eri puolilta piikkilanka-aitaa. Tunnelma on ankea. Kekkonen on ollut sotimassa bolshevikkejä vastaan ja Suomen itsenäisyyden puolesta, mutta nyt löytyykin vastapuolen riveistä ihan tuttuja miehiä, joissa ei ole ryssän hajuakaan. Se hätkähdyttää Kekkosta, ja vetää sanavalmiin miehenalun hiljaiseksi. Kesäkuun 10. päivänä Kekkonen vapautetaan alaikäisyyden takia sotapalvelusta. Kajaanin Sissi-Rykmentin miehistöluettelossa on hänen kohdallaan seuraavanlaiset merkinnät:

– Oli rintamalla vapaaehtoisena 4.2. – 10.6.1918.

– Kunnostautui varsinkin Mouhulla.

– Oli yksi Pohjois-Savon Rykmentin I pataljoonan komppanian kunniamerkinsaajaehdokas.

– Vapautettiin sotapalvelusta alaikäisyyden takia 10.6.1918 

*

Myöhemmin on voitu Kekkosesta otetuista valokuvista todeta, että ennen tätä sotajaksoa hänellä oli hyvä näkö ja tukka, mutta sen jälkeen kalju pää ja silmälasit. Ilmeisesti sota verotti, jännityksenä, valvomisina, ja tuskin kirjoittaminenkaan oli yhden kynttilän valossa silmille hyväksi.

Viitteet:

1. Tästä on jätetty pois yksityisiä asioita koskevat merkinnät
2. p.o. tammikuun 30. päivänä.
3. Ei ole. Se on Pyöriä-lammen rannalla
4. Päiväkirjassaan Kekkonen sanoo hänestä, että Kajaanista lähtiessä oli hän tavallinen rivimies ja sellaisena pysyi aina Varkauteen asti. Siellä hän vielä kivääriä käytteli, mutta kohta siirtyi huolehtimaan komppanian muonituksesta.
5. oikealta nimeltään Eino Partanen
6. Sitten komppaniamme muutettua Mouhulle, joutui Ana tavalliseksi soltuksi ja palveli sellaisena loppuajan. Nyttemin hän lienee sentään joku ”kiho” vakinaisessa väessä.
7. Kekkosen päiväkirjaansa tekemän luonnehdinnan mukaan Keräsen Janne oli Puolangalta kotoisin, (likemmä) kolmikyynäräinen, toisella silmällä ei nähnyt, mutta toinen sitä tarkempi. Tarkka-ampuja, entinen sotamies.
8. p.o. pietarsaarelaisen
9. oikealta nimeltään Sulo Kiiskinen
10. p.o. Valtolan
11. Myöhemmin lisätyn päiväkirjamerkinnän mukaan Hyvärisen Vilkko
12. 1960-luvulla Tasavallan Presidentti Urho Kekkosen – joka tässä virassaan oli tarvittaessa myös puolustusvoimien ylipäällikkö – silloisen hyvän ystävänsä ja sodan aikaisen sotasensuuritoimiston päällikön Kustaa Vilkunan toimittaman kirjan Urho Kekkonen: Puheita ja kirjoituksia III mukaan.

Lähteet:

Kekkonen Urho: Puheita jak irjoituksia III, Löysin rantein (toim. Kustaa Vilkuna), Weilin & Göös, 

Kekkonen Urho: Vuosisatani I, Otava 1981

Uino Ari: Nuori Urho Kekkonen, Kirjayhtymä 1985

Urho Kekkosen Säätiön arkistossa olevat Urho Kekkosen päiväkirjat ja muistiinpanot sota-ajalta 1918, lehtileikkeet Kajaanin Lehdessä julkaistuista hänen kirjoittamistaan artikkeleista rintamalta ja muu tähän aikaan liittyvä siellä oleva arkistomateriaali.

Näistä lähteistä Voikosken Nuorisoseuralle koonnut Juuso Salokoski